Nyt riitti.

SCA:sta stressaaminen ja sen muuntaminen/pakeneminen pukuhulluuksiin. Hittojako minä teen tuolla huoneellisella kankaita, jos en koskaan saa aikaiseksi muokata siitä mitään? Täydellisyydentavoittelu saa nyt virallisesti kenkää: en tule koskaan voittamaan kaikkien rakkautta ja palvontaa puvuillani; ne eivät tule koskaan kompensoimaan riittämättömyyden tunnettani siinä harrastuksessa, koska ne eivät ole sitä, mitä sille oikeastaan edes tahdon antaa. Niin että järki käteen!

Mitä tämä tarkoittaa? No ensinnäkin sitä, että jos - jos - enää jaksan lähteä SCA-tapahtumiin, en ajattele ainoatakaan uutta pukua. Vain jos vaikka sukat ovat puhki eikä ole toisia, voi hankkia uudet sukat. Ajattelen ihan sitä kaikkea muuta, piste.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että alan aktiivisesti pienentää tuota varastoa välittämättä siitä, mihin unelmiin olen jotain kankaita säästellyt. Ei tule täydellisyyttä, siispä tulkoon vain hyötyä. Ensinnäkin siis teen pois joka ikisen pöydillä odottavan "projektin" muille (ja näiden myöntäminen on kauhean noloa, mutta tosiasiat on kohdattava):

- Kallen vaatteiden lopullinen säätö
- Moiran kultamekon napinlävet loppuun
- Tiinan renessanssimekko loppuun
- Mikikselle luvattu renessanssitunika loppuun
- Ramin vaatteet
- Arin huppu
- Äidin syysviitta (taisi tulla kevätviitta, mutta mitä siitä)

Siis pois, feeniks! Ei täydelliseksi, vaan funktionaaliseksi. Täydellisyyttä ei ole.

Sitäpä saakin hokea itselleen nyt. Kellariin siis vain!

Ja kun ne on tehty - jos se tapahtuu tässä jotensakin järkevässä ajassa - toverit voivat halutessaan taas neuvotella vaatteiden tekemisestä, edellyttäen, että kankaat (tai ainakin projektin suurin osa) löytyvät tuosta huoneesta. En ole vielä valmis vain syöttämään niitä lampaille edes yrittämättä tehdä niistä asioita.

(Niin mutta kirjoittaminen? Pah, olen joka tapauksessa juuttunut tietyissä jutuissa, ehkä ompeleminen antaa alitajunnalle aikaa.)