Minulla on ongelma elokuvien kanssa: turhiin ei ole aikaa tuhlattavaksi, merkittävät koskevat kaikki liikaa. Vähemmässä määrin sama ongelma toistuu myös kirjojen kanssa, mutta etenkin elokuvien. En osaa edes päättää enää, mitä ns. hyvien elokuvien laajasta kirjosta haluan katsoa - en edes kun niitä on odottamassa parikymmentä tai jotain niillä main. Ei pysty arvioimaan, osoittautuuko elokuva yhdentekeväksi suhteessa siihen, miten paljon oleellisempia asioita olisi pitänyt sen ajan tehdä, vai sattuuko se - no, sattumaan. Osumaan suoraan ja täsmällisesti. Ja oi, kuinka paljon tähtäyspisteitä minussa onkaan osuttavaksi!

Silti. Ottaako riski? Mutta jos ei ota, ei voi oppia lisää tarinankerronnasta, ja sekin pitää tehdä.

Sama epäilys uhkaa myös kirjojen lukemista, mutta onneksi se ei ole vielä päässyt läpi: kirjoista pidän kiinni niin ahneesti, ettei se ehkä onnistukaan.

Ja silti: kuinka masentavaa onkaan se, ettei omassa elämässä ole sanaakaan, jota ei olisi jo sattuvammin sanonut joku toinen; ei hetkeäkään, josta ei voisi löytää jo läpikirjoitettua kuvausta. Vain kuvitteelliset elämät ovat siis enää kertomisen arvoisia; kertomiseen mahdollisia... ja mitä sitten tekee, kun ei usko osaavansa luoda elämisen arvoisia kuvitteellisia maailmoita itse? Niin, sortuu fanficciin tietysti.

Omien sanojeni todistusaineistoa saattaisi olla viisasta uskoa näillä main: kun katsoo, kuinka pitkään ja säännöllisesti olen nyt ilmoittanut olevani väsynyt, turhautunut tai muuten tympeässä tilassa, on ehkä tehtävä se johtopäätös, ettei feeniks taida ihan vielä selvitä lentoon ilman Toimenpiteitä.

P.S. Yritin kirjoittaa runon, ja kuten käy aina kun yritän (sillä minähän en niitä kirjoita), en osaa lopettaa sitä mitenkään toimivasti!

P.P.S. Oli silti luultavasti kasvattavampaa paikata aukko sivistyksessä ja katsoa Brokeback Mountain kuin tehdä mitään muuta, etenkään kun bronkiitti ei edelleenkään innosta iltamenoihin.