Suvin luona käsitöitä tehdessä on tullut sivistettyä itseään muutamilla viime vuosina ohi menneillä elokuvilla, joista kaksi yllätti positiivisesti ja kolmas oli kiinnostava ennen kaikkea yhtymäkohdissaan muualle.

The Chronicles of Riddick ei koskaan ollut prioriteettilistalla kovin korkealla, koskapa Vin Diesel on minulle melkoisen samantekevä ja koska olin kuvitellut sen kuitenkin painottuvan enemmän tappeluspuoleen kuin osoittautui. Hyvänen aika, sehän oli ihan täyttä eeppistä scifiä, visuaalisesti vallan kaunista! Mitään järkeä sen tarinassa nyt ei toki ollut, joten sikäli Dyynin henkeen kurottelu jäi puolitiehen - ja siihen henkeen kuuluva melodramaattinen henkilökuvauskin oli yliampuvan kökköä - mutta silmää se miellytti suuresti. Jotkin melodraaman hetketkin toimivat hävettävän koukuttavasti tällaiselle helposti naruun tarttuvalle fanisielulle (minkä nyt ei olisi pitänyt olla mikään yllätys, ainakaan Karl Urbanin suhteen! ja vaikken haluaisi myöntää sitä epäterveen laihuuden vuoksi, Thandie Newtonkin vetoaa minuun). Tämä oli juuri sitä pizzaa, joka huonoimmillaankin on aika tyydyttävän täyttävää, vaikka tietääkin sen koostuvan kaikenlaisesta ravintoarvoltaan vähäisestä tai haitallisesta.

Parempaa lounasta oli puolestaan pari vuotta sitten niin huvittavan suurta kohua aiheuttanut Shortbus, joka kuvaa avoimesti muutamia newyorkilaisen undergroundklubin kävijöitä, keskeisimpänä parisuhdeterapeuttinaista, joka ei ole koskaan saanut orgasmia, ja miesparia, joista toinen kärsii masennuksesta. Kuvittelin sen nyt sitten jotenkin olevan shokkimaineensa arvoinen, mutta hyvänen aika, sehän oli varsin perinteinen introspektiivinen ensembledraama! Suorastaan lämminhenkinen ja aika mutkaton, ei valtavan oivaltava mutta kelvollista psykologista peruskamaa. Kyllä, siinä kuvattiin seksiä paljon - mutta seksi nyt pakkaa olemaan elämässä ja parisuhteissa varsin keskeinen juttu - ja eksplisiittisesti - mutta entäs sitten? Ainoa lisä siihen, mitä me olemme joka tapauksessa tottuneet näkemään kotimaisessa ja eurooppalaisessa elokuvassa, oli se, että erektio ja se, mitä sille tehdään, näkyi ihan suoraan. Naisten anatomiaa elokuva ei lähestynyt, mutta se olisikin vaatinut pornotyyppistä asettelua, kun nyt seksikohtaukset oli vain kuvattu kuin mitkä tahansa kohtaukset - ja ne olivat ihan luonnollisen ja positiivisen oloisia. Yllättävän mukava kertakatsottava, vaikkei ehkä jätä paljonkaan sen syvempää mietittävää (ainakaan aikuiselle, joka on jo tottunut monenlaisiin ihmissuhdemalleihin ja -säätöihin ympäristössään).

Se, jonka haluaisin nähdä vielä uudestaankin, oli Ye yan (2006) eli The Empress eli The Banquet, se kiinalainen Macbeth-sovellus, jossa on Ziyi Zhang keisarinnana eli Macbethin äidin (tässä äitipuolen) roolissa. En ole oikein varma, oliko se mielestäni erityisen hyvä: minua häiritsi se, etten pystynyt katsomaan sitä itsenäisenä, vain vertailemaan muutoksia ja yhtäläisyyksiä, ja se, etten koe osaavani arvioida kovin hyvin aasialaisen draamanäyttelemisen traditioita (joissain kohdissa Zhang minusta löi vähän yli ja pystyisi parempaankin - mutta onko näin vain länsimaisen lähikuvan perinteen kuluttajan mielestä?). Nyt kuitenkin kiinnostaisi katsoa peräkkäin se ja Kultaisen kukan kirous, joka taisi tuona samana vuonna saada enemmän mainetta ja kunniaa ainakin länsimaissa, jos nyt oikein muistan. Yhtäläisyydet ovat melkoiset, vaikka jälkimmäinen ei kai ole adaptaatio, ja sen lavastus ja puvustushan on aivan järjettömän ylellistä (vaikka kaunis on The Empresskin). Kirous on kuitenkin yhtä lailla varsin shakespearelainen, klaustrofobinen selkäänpuukotustragedia keisarillisen perheen parissa komeannäköisen muinaisuuden ympäröimänä - ja sekin muistaakseni jätti sellaisen hiukan ristiriitaisen olon, että draama olisi voinut tepsiä vahvemminkin. Vertailu houkuttelee ihan puhtaana kuriositeettina. Koskahan olisi aikaa sellaiselle karkkikatsomisen mässäilylle? Joskus keväällä, kun on sopivasti käsitöitä varalla?

Statuspäivitys: tänään olo surkea ja itkuinen. Aiheuttajana varmasti osittain flunssa, joka ei liene sikainfluenssaa vaan tavallista kausi-influenssaa, mutta kyllä sekin on vielä tänään pitänyt tiukasti sisällä käsitöiden ja kirjoittamisen yritysten parissa. Sen sijaan surkeutta eivät lie tuottaneet nyt käsityöt, jotka ovat edenneet kohtuullisesti, mutta ehkä jossain määrin kirjoittamisen eksistentiaalikriisi ja jossain määrin ikävä useita ihmisiä ja lisää päähäntaputusta. Sellaista, että kyllä se tästä vielä, vieläkin.

Tänään kun ei oikein jaksa uskoa sitä itse, vaikka haluaisikin.