Status: syvällä ankeassa autiomaassa. Ei olisi edes syytä siihen, sillä selvisin Annanpäivistä kummemmitta angsteitta, ja monet vanhat ja uudemmat tutut olivat yllättävän rohkaisevia ja ymmärtäväisiä. Silti olin kotiin päästessä paljon uupuneempi kuin olin odottanut ja toivonut - niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kahdeksantoista tunnin unien jälkeen tänään olisi luullut maailman näyttävän paremmalta, mutta ei: olo on surkea, eikä siitä voi syyttää flunssanalun tuntua kuin lusikallisen verran. Ahdistus vain lisääntyy kuin vedellä täyttyvä kuilu, enkä jaksa edes polkea vettä, maata vain pohjalla ja ihmetellä, mihin kaikki voima katosi ja miksi kaikki kohtuullisen hyvin sujunut sosiaalisuus ei parantanut oloa yhtään.

Missä on vika? En löydä edes lankakerän alkua - tai teippirullan: se olisi parempi vertaus. Teippirullan näkymättömiin kadonnut alkusauma, ja koko teippi on niin kulunutta, painunutta ja tahmassa, että sen nyppiminen saa vain sormet verille. Tuntuu kuin ei saisi henkeä ja olisi vajoamassa sen vuoksi hitaaseen tajuttomuuteen - mutta ei ruumiillisesti vaan henkisesti.

En tiedä. En minä tiedä. On myös totta, että muutamakin asioiden edistämiseen tarvittava kontakti pelottaa ja ahdistaa, kun niitä olisi taas tänään pitänyt reippaasti ajatella heti aamusta alkaen, ja aamulla oli vain tappuraa kurkussa ja unta ohimoilla vuori. On myös niin, että ihmisten kanssa puhuminen sai taas muistamaan paljon aikeita ja toiveita, ja kun tänään ei jaksa mitään, kasvaa epätoivo niiden epätodellisuudesta taas. On myös niin, että sanoin viikonlopun aikana pari kertaa epädiplomaattisesti, ja pelkään seurauksia, vaikka kyse oli lopulta aika pienistä asioista ja sellaisista, joista seison mielipiteeni takana yhä - sellaisista erimielisyyksistä tai huomautuksista, jotka ovat toisille varmaankin jokapäiväisiä ja helposti ohitettavia, kun elämässä on paljon muutakin paljon oleellisempaa. Mutta kun olen mitä olen enkä tee mitään - enkä siis mitään hyvääkään, millä oikeuttaa olemassaoloni - jos teen pientäkään negatiivista, saldoni vajoaa taas enemmän miinukselle.

En jaksa. En tahdo. Ei ole mitään syytä mihinkään. En ole kukaan enkä mikään. Ei se ole tervettä, mutta en osaa muuttaa sitä, kuten olemme nähneet.

Miksi ihan hyvinkin mennyt sosiaalinen harrastustapahtuma sai tuntumaan tältä? Vai jokin muuko se taas leväytti aavikot joka suuntaan tästä pisteestä, niin että kaikki elävä ja oikea maailma kajastaa vain horisontin takaa?

Miten muihin ihmisiin oikein ylletään? Niin että silloin, kun tuntuu tältä, olisi ne omat ihmiset, joiden luona olisi turva ja lepo? Minä en enää osaa.

(Proosallisempaa statusta: perjantain tarkastus ja särkylääkekuuri saivat paradoksaalisesti aikaan sen, että nyt jo kuolleiksi luulemiani rikkinäisiä hampaita jomottaa. Mutta eihän flunssassa voi hammaslääkäriin mennä, joten ei voi soittaa akuuttiaikaa...)

...P.S. Eikä ollut edes tarkoitus kirjoittaa kokonaista merkintää omasta navasta! Piti vain lyhyesti sanoa, ettei ole voimia mihinkään, edes kirjoittamiseen jostain kirjoittamisen arvoisesta! Ajatuksia yhä, mutta ei voimia muokata kaunista, kokonaista esseetä tai sanoa mistään ulkopuolisesta mitään mielipidettä, joka ei olisi kliseinen, turha tai vajavaisesti muotoiltu... tai niin monisanainen, että asia hukkuu, kun pelkästä statuspäivityksestäkin tulee näin moninkertainen määrä tavujen suhinaa ja ulinaa pään yli.