Tämä alkukesä on luonteeltaan energistä ja täynnä suunnitelmia, touhua ja toivoa - ja se tekee niin helpoksi uppoutua vähemmän kuolemanvakaviin puuhiin, joilla feeniks onnistuu mitä tehokkaimmin välttelemään sitä ainoaa tärkeää, tärkeydessään yhä niin pelottavaa.

Siis kirjoittamista, kaikkinensa.

Ei niin että sitä energiaakaan ihan vielä olisi tasaisesti: edellisenä viikonloppuna iski flunssa (no, ehtihän tässä olla jo kuukausi tai jotain sellaista ilman) ja tänä viikonloppuna vain lamaannuttava väsytys. Niin että taas kerran jäi keskiaikatapahtuma ja sitten tanssitapahtuma (jossa nyt olisin ehtinyt ollakin vain osaksi, mutta jäipä sitten osa siitäkin, mitä piti tehdä sen päällä). Väsytykseen löytyi vielä uusi syyehdokaskin: äiti mittasi kotimittarilla verenpaineeni, ja yläpaine oli alle sata. Neuvojen ohjaamana aloin jo syödä enemmän suolaa, mutta lienee parasta käydä lääkärillä varmistamassa kuitenkin. Toinen, kauan hautunut seikka tarvinnee jo lääkäriä lopulta sekin, nimittäin niskojen ja leukojen öinen jännitys. Olen jo pitkään herännyt aamuisin niskat niin solmussa, että ensimmäiseksi on rentoutusjumpattava niitä, mutta tänään (kun väsytys oli nukuttanut pitkään ja huonosti) leukaperät olivat niin kipeät, että ruokalusikka ei tahtonut mahtua suuhun - kuin sikotaudissa olisi ollut!

Mieliala on kuitenkin yhä enimmäkseen päättäväinen ja hilpeä, kun kesän suurimmat riennot alkavat lähestyä - etunenässä nyt se Tolkien-larppi Virossa. Ennen sitä pitää toki saada suoritettua se tekstintutkimuksen tenttipaketti ja päästä lopultakin aloittamaan yliopistoliikunnassa (sen sijaan, että vain puhun aloittamisesta!), mutta ei tässä lukemisen sivussa voi olla miettimättä pukuja peliin. Suunnitelmathan näet menivät täysin uusiksi, kun sainkin aivan uskomattoman eeppisen ja haastavan hahmon, nimittäin Aredhel Ar-Feinielin (joka on tässä vaiheessa jo eksynyt Eolin luo ja saanut ja kasvattanut Maeglinin, mutta nyt vain välillä vieraillaan pahojen aavistusten ajamana isän, Fingolfinin luona). Aredhel kun on saanut lisänimensäkin siitä, että pukeutuu valkoiseen, joten valkoista sen on oltava! Kankaita tuolla toki on, mutta ei juurikaan mitään kelvollista valkoista vaatetta valmiina, joten olen miettinyt tarkasti, mitä ehdin tehdä tentin jälkeen vajaassa kahdessa päivässä. Suunnitelmat ovat vielä hiukan liukuvat, mutta eiköhän tästä jotain tule...

(Koko peli ja koko sen reissu innoittaa nyt aivan kuin vanhaan aikaan: onhan aina jännittävää saada pelata tarinan kaanoniin kuuluvaa hahmoa, peli ja paikka vaikuttavat kovin lupaavilta, ja sitä paitsi olen ollut aikaansaapa matkajärjestelyjen suhteen. Sain tänään jopa kysyttyä perjantaiyön hotellistamme aamiaisesta sähköpostilla viroksi, vaikka jouduinkin turvautumaan sekä sanakirjaan että kurssin oppikirjaan. Kyllä minä siitä sitten ylpeilinkin kaikilla mahdollisilla tahoilla, mutta kun niin mielelläni osaisin paremmin ja aktiivisemmin kaikkia joskus lukemiani kieliä!)

Sain Inkan saksilaispuvun viimeistelyn valmiiksi ja luovutin puvun viime viikolla, mutta en ole ehtinyt nähdä sitä päällä, saati sitten ottaa kuvia. Pitäisi tehdä se jossain välissä, sillä siitä tuli varsin kaunis (mikäs oli tehdessä, kun oli valittu kauniit ja laadukkaat materiaalit jo valmiiksi, ja kun puvun saaja oli kiltin tyytyväinen aivan kaikkiin valintoihin?!). Ainakin Auri ihasteli sitä täällä käydessään - ja nyt olenkin vallan innoissani siitä ajatuksesta, miten upealta Auri pitkänä ja hoikkavyötäröisenä näyttäisi juuri sellaisessa mallissa, ja olen taas yllytyshulluna aivan valmis yrittämään. Ehkä sitten joskus syksyllä...

Sen jälkeen olen lähinnä harjoitellut nyörinreikien ompelua käsin, eikä siitä heti tulekaan loppua, kun sekä Moiran kultamekko että oma punainen pellavani ovat kannattelevia, joten reiät ovat 2cm välein! Lisäksi varon neuroottisesti, etten vain tee kultasilkin rei'istä liian suuria, joten itse reikä kankaassa on ennen huolittelua lähes olemattoman kokoinen, ja siten niistä on hirveän vaikea saada samankokoisia (kun parinkin langan ero muuttaa valmiiksi vedetyn reiän kokoa paljon)! Molemmista on tehty nyt noin kolmannes, mutta vakaa aie on saada molemmat loppuun mahdollisimman pian.

Välillä olen rentoutunut tekemällä pientä juttua yhdelle pienelle ja miettinyt, mitä seuraavaksi ja kenelle kaikista pienistä, joille nyt tahtoo tehdä, kun alkuun pääsi...

Fiktiota en ole juuri tässä reippausvaiheessa ehtinyt lukea - paitsi jonkin verran fanficciä, mm. aivan loistavan atmosfäärisen, taitavan ja luontevan tarinan, jossa NCIS:n Zivan seuraava asemapaikka on Stargate: Atlantiksen Atlantis-tukikohta. Olen katsonut NCIS:ää melko aktiivisesti ja pidän Zivasta todella paljon, ja tämä tarina paitsi tavoittaa hänen luonteensa mielestäni osuvasti, myös nostaa todella ilahduttavasti esiin hänen muita vahvuuksiaan kuin vain sitä, että hän on pätevä taistelija (kova soturityttö kun on niin tylsän objektivoiva klisee). Sitä paitsi pidän valtavasti crossovereista, kun ne toimivat! Minä kun rakastan oivalluksia - sitä, että minulle näytetään yhteyksiä, joita ei ole aiemmin ollut, mutta joista syntyy jotain enemmän. Rakastan konnektioita ja rakastan synteesejä. Ja niitähän tarjoaa oikeastaan vain transformatiivinen fiktio: ei niitä perinteisestä kirjallisuudesta edes saa.

(Yllämainittu tarina on nimeltään "Agent Afloat Atlantis", ja sen löytää vaikkapa kirjoittajan arkistosta:

http://mhalachaiswords.com/writing/viewstory.php?sid=285

joskin minä luin sen livejournalista.)

Juhannusruusut ryöppyävät kaikkialla, eikä sade haittaa minua suuremmin. Saas nähdä, säilyykö voimantunto, kunhan tenttiinluvun paine tästä kiristyy...