Oma rajallisuus ja keskinkertaisuus on taas sellaisessa kurimuksessa, joka ruokkii itse itseään ja imee aina vain syvemmälle. Tukehduttaa ja puristaa, niin että puutuu ja on voimaton, vaikka tässähän pitäisi olla menossa juurikin oikeaan suuntaan ja tuntea voimistusta siitä.

Olen töissä - töissä, joihin minut jopa pyydettiin! Sen pitäisi saada minut tuntemaan, että olen onnistunut, kun lyhyt rupeama kerran muuttuikin pitemmäksi... mutta se kantoi noin kaksi viikkoa. Nyt tuntuu taas aina uudestaan ja uudestaan, ettei olekaan niin erityisen kummoinen; että voisi osata niin paljon paremmin; voisi olla paljon tiukempi ja johdonmukaisempi ja kekseliäämpi ja napakampi ja ja ja.

Haluatko kohdata kaikki mahdolliset epävarmuutesi? Mene opettamaan yläasteelle! Ihmettelenkin nyt, miten oikein olin niin luottavainen osaamisestani nuorempana. Kai se johtui siitä, että olin valmiimpi antamaan itselleni anteeksi keskeneräisyyden, olihan edessä vaikka kuinka paljon aikaa kehittyä taitavammaksi ja paremmaksi. Nyt pitäisi olla sitä jo, joten inhimillisyys ei ole anteeksiannettavaa.

Tuntemukseni ja jaksamiseni vaihtelevat kohtuullisen arkisen pärjäämisen ja nipin napin kynsillä roikkumisen välillä; ensimmäisellä viikolla päivästä toiseen, nyt muutaman päivän käyrillä. Välillä tuntui, että onhan tässä ihan kelvollinen ja ovathan nuo ihan positiivisia, nuo työkohteet, ja välillä taas kalterikauhu iski aivan yhtäkkiä, ja luokkahuoneen vankikoppi tuntui kauhealta, pimeältä umpikujalta. Ei siksi, että työssä tai sen olosuhteissa sinänsä olisi vikaa - ei, vain siksi, ettei vieläkään ole sinut sen kanssa, että ylipäänsä tekisi tätä. Sitten sai hyvää palautetta ja innostui uudesta... ja sitten kuherrusviikot olivat ohi ja arki iski täysillä. Tätä menoa vaaka näyttää kallistuvan uhkaavasti niin, että se painava punnuskuppi keikkuu aina vain vinompaan ja roikkuminen vaikeutuu.

Vaikeinta tässä lienee se, etten oikein jaksa mitään muuta kuin selvitä työpäivistä läpi. Kun pääsen kotiin, haluan vain hautautua huopiin, herkutella ja olla ajattelematta tai tekemättä mitään... ja sehän nyt ei ollenkaan käy. On se opiskelun mörkö, yhä vain. Ja sitä tärkeämpänä... jos koko olemiseni, koko identiteettini, on vain työssä, jota en edes halua tehdä yhtään kauemmin kuin on pakko, mitä minusta ollenkaan on jäljellä?

Jos jaksaisinkin vielä elää kokonaisvaltaisesti tämän päivätyön lisäksi, ei minun tarvitsisi ahdistua siitä, kuka oikein olen, taas uudestaan. Sillä tämä - tämä ei ole kukaan. Pitäisi olla ja voisi olla, mutta ei vain ole.