Elämäpäivityksen vuoro. Olen flunssantapaisessa, mikä on harmillista, mutta ainakin on pitkä viikonloppu hoitaa itseään. Ja tehdä gradua, sillä huominen seminaari peruuntui, kun olisin ollut ryhmäni ainoa ja minäkin flunssassa ja valmistautumaton. Oli kilttiä professorilta viestittää ja kysyä tilannetta. Nyt ruudulla on auki puoli tusinaa muistiinpanotiedostoa ja lähdeartikkelien elektronisia kopioita, joten pitkän tauon jälkeinen liima kantapäissä on revitty irti, ja se on hyvä.

Puolikuntoisuutta on osunut kohdalle turhauttavasti nyt kun lopulta voisi keskittyä itseensä. Viikko sitten tiistaina liukastuin työpaikalla hankalissa portaissa ja löin reiden yläsivun portaan reunaan. Vaikka tulin loput portaat liukumäkenä alas ja säikähdin melkoisesti, ei ilmeisesti käynyt pahemmin,  mitä nyt reiteen levisi meloninkokoinen mustelma, joka on ollut melko kivulias. Ei se haitannut kävelemistä kuin pari päivää ja sittenkin vain reippailua, mutta sen päällä ei oikein voinut viikkoon nukkua. Olen koko ikäni pyörinyt nukkuessani tasaista neljänneskierroksen asennonvaihtoa aina samaan suuntaan, joten aina kun päädyin selältä vasemmalle kyljelle, heräsin. Nyt mustelma on melkein jo haalistunut, jäljellä ovat vain pilven negatiivin kaltaiset mustat reunat, joskin keskelle on jäänyt pari kipeää kohtaa, joissa lihas ilmeisesti murjoutui pahemmin.

Ajattelin silti yrittää ensi viikolla sumpliutua flamencon alkeiskurssille puolivälistä, mikä sopii tasolleni ihan mainiosti. Ja päästä ainakin liikunnanopettajakollegan viikottaiseen salsaan, jos ei enempi jumppa vielä ehdi onnistua. Olen uskaltanut antaa itselleni luvan tähdätä lähiaikoina muutamaan sellaiseen tapahtumaan, joihin täytyy pukeutua, joten aion pitää varovaisin sormenpäin kiinni siitä uskosta, että kykenen moiseen. Ne ovat kaikki erilaisia, minkä toivon myös auttavan paineiden hajauttamisessa.

Työ nielee jaksamista enemmän kuin haluaisin: täytyy miettiä enemmän toimenpiteitä siihen, miten jättää se taakse kun lähtee kotiin. Kuvittelin sopineeni itseni kanssa niin, mutta se ei näy ajatuksissa eikä toiminnassa.

Vihaan edelleen esseiden korjaamista enemmän kuin tässä työssä varmaankaan on mitenkään kohtuullista.

Libri di Lucan arvoitus teki heti ensisivuillaan selväksi, ettei se edes yritä painia Ruis Zafonin kirjallisella tasolla. Täytyy silti jatkaa lukemista ja yrittää selvittää, mikä siitä sitten teki menestyksen. Sen jälkeen jonossa alkaa olla niin paljon hyviä kirjoja, joita en ole voinut vastustaa kirja-aleissa tai käytettyinä, että ne katoavat jo siniseen kaukaisuuteen. En ole tottunut tällaiseen, ja nyt vain kiroan parikymppistä itseäni, joka luki uudestaan ja uudestaan vanhoja, tuttuja ja turvallisia dekkareita ja fantasiakirjoja. En koskaan saa otettua kiinni tuota kaukana edellä hölkyttelevää kriitikon konia – en koskaan voi tuntea olevani sen paremmin klassikoiden kuin uutuuksienkaan kärryillä, koska tuhlasin vain kerta kaikkiaan liian monta vuotta ja lukumailia!

Sattumalta tilanne on sama nyt myös elokuvien kanssa: minulla on jonossa yhdeksän elokuvaa, jotka olisi katsottava hetimiten (kuusi on lainassa, kolme pitää katsoa koulun varalle). Niin, ja muutama nuortenkirjakin...

Ikävöin lempi-ihmisiäni, veljen perhettä: en ole ehtinyt kylään niin pitkään aikaan, että minulta on kokonaan jäänyt väliin, kun Vuokko on alkanut kommunikoida! Muutenkin tekisi mieli päästä pois kaupungista niin kauan kuin valoa ja kultaa vielä riittää...

Gradumateriaalia kaivellessani sorruin tietenkin myös lukemaan fic-palasiani. En tiedä, mikä on raivostuttavampaa: se, että osa lauseista tuntuu vallan tyydyttäviltä, vai se, että osa ei todellakaan sitä ole. Tuntuu, että käyn loputonta taistelua sitä vastaan, millaiseksi sanojeni rytmi ja tyyli tahtoo taipua - luontainen ääneni on liian konstikas ja kummallinen, kaikkea muuta kuin ylevä, enkä suostu siihen! Se ei ole hauska ja nokkela, se on vain outo, enkä minä tahdo olla murteinen maalainen! Tahdon olla edes sanoissani sankari, vaan enpä vain siinäkään onnistu.