Näitä sairaita välttelydefenssejä tuntuu olevan loputtomiin. Enkä nyt puhu edes siitä yleismallista, jonka monet tuntevat: että aina on helpompaa tehdä sitä, mitä ei ole pakko, kuin sitä, millä on deadline juuri nyt. Ei, nämä ovat raivostuttavan salakavalia. Vaikka olisi miettinyt, järkeillyt ja sisäistänyt kuinka paljon viisautta siitä, mikä omissa ajatuksissa on solmussa ja mikä on normaalia ja kiemuratonta, ei näitä edes huomaa. Ne ovat niin konkreettisella, arkisella tasolla, että ne liukuvat suurten, tietoisten linjojen alta kuin käärmeet putkistoissa, vakoojat kellaripohjissa.

Yksi, jonka luulisi olevan helppo huomata, on nälkä ja suunta ruokakaapille aina - aivan aina ja heti - kun on tehnyt hyviä päätöksiä kuntoilusta ja/tai ruokavaliosta. Silti sitä ei tahdo huomata, koska se on hirvittävän vahva ja yksinkertainen. Järki tietenkin sanoo, että se johtuu paniikista: siitä animaalisesta pelosta, josta olen monesti kertonutkin ja joka samaistaa herkkujen kieltäymyksen siihen, että jää vaille rakkautta tai jotain muuta "oikeudenmukaista osaansa". Siihen liittyy myös naurettavaksi paisunut pelko siitä, että kuntoilu sattuu ja tuntuu inhottavalta. Niinhän se kyllä tuntuu, mutta ei niin paljon, ettei siitä saavutettava hyöty olisi sen arvoinen: näin sanoo järkeni, mutta reikäinen ja hajalle hakattu itsetuntoni ei vieläkään usko, että voin saavuttaa mitään positiivista missään, joten se hyödyn houkutus ei kuulu paniikin vinkunan läpi. Tiedän kaiken tämän erinomaisen hyvin - olen tiedostanut sen vuosien ajan - ja silti refleksi on yhä automaattinen ja aito: nälkä tosiaan tuntuu, kuin olisi reippaan rehellisesti sen aika. Yleensä ei kuitenkaan ole.

Eilen illalla kuitenkin voitin refleksin kerran. Ehkä siis toisenkin?

Koiran kanssa lenkille lähtemisen luulisi olevan lähes kynnyksettömän helppoa - vaan eipä ole sekään. Siitä on tullut koko tuon pelottavan, tuskallisen kuntoiluprojektin edustaja, vaikka se ei ole edes raskasta ja vaikka sen jälkeen tuntuu heti paremmalta: ennen lähtöä tuntuu, että edessä on nyt koko sen projektin vuori, jolle pitäisi kiivetä vailla taukoja, joten kaikki on vain loputonta tuskaa (koska ei usko siihen positiiviseen loppuun, kuten edellä sanoin). Eikä vain sitä, vaan siitä tulee aivan kaiken sen edustaja, mitä pitäisi korjata, että elämä olisi ihmisenomaisessa kunnossa: että jos pystyn siihen lenkkiin, niin se osoittaisi, että olen aivan kunnossa ja nyt on sitten jaksettava aivan se kaikki, kaikki työ kiipeämiseen säälittävältä pohjalta keskivertoa korkeammalle (koska muuten ei koskaan kompensoi sitä, miten huonosti on tähän asti suoriutunut).

Eilen illalla onnistui kuitenkin sanoa itselleen, että kävelylenkkihän se vain on. Ja että kaikki on kotiinpäin: vähänkin parempi on parempi silti.

Nukkuminen ei sitten onnistunutkaan: kun saan tehtyä edes jotain pientä positiivista, hakee alitajunta lisää välttelydefenssejä. Tietoisempi on se, jossa yrittää itse venyttää vuorokautta yli kaiken realismin: että tekee sen pakollisen jutun vielä ennen nukkumaanmenoa, mutta ihan kohta, ihan kohta; sitä ennen vielä hetki tätä kirjaa tai uutista tai ficciä tai... Eihän siitä seuraa muuta kuin se, että nukahtaa koneen ääreen - koska jossain vaiheessa kuitenkin siirtää koneen sänkyyn, kun väsyttää, mutta ei muka vielä tarvitse nukkua, ei käydä iltapesulla ja rasvata naamaansa, ei kääntyä oikeinpäin ja laittaa yöpukua. Muka. Koska vielähän on aikaa.

Mutta sittenkin, jos onnistuu ravistelemaan itsensä järjellä ohi moisesta, neuroosi siirtyy psykosomaattiselle tasolle: uni ei tule. Koska sittenhän olisi taas yhtäkkiä aamu ja pitäisi nousta ja tarttua kaikkeen vielä puuttuvaan, kaikkiin valtaisiin vaatimuksiin kohti kelvollista suoriutumista... ja siihen nimenomaiseen tehtävään, jonka vuoksi olisi valvonut muutenkin.

Siinä viimeksi kohdatut neuroosit, eivätkä ne siihen vielä lopu. Nyt ei edes mennä siihen, miten ei voi kestää ulkonäköään niin että voisi päästä ovesta, vaikka ei sinänsä yhtään pelkää julkista esiintymistä, päin vastoin. Se on paradoksi, jota moni ei tajua, mutta se on hyvinkin looginen: se ulkonäköhän on pahempi kriisi juuri siksi, että yksi niitä harvoja asioita, joissa voisi olla (ja aina välillä on ollutkin) hyvä, on esiintyminen... mutta sen pilaa se, ettei ole kaunis ja silmää kiinnostava katsoa. Koskee myös larppaamista.