Olen taas lukenut ns. parempaa perusfantasiaa - ja jättänyt lukematta! Olen ihan tyytyväinen siihen, että olen päässyt pakosta saada loppuun kerran aloitettu kirja - tai edes lukea lupaavalta vaikuttanutta kirjaa, jos alku ei houkuta -  koska maailmassa nyt vain on aivan liikaa luettavaa, että kannattaisi tuhlata aikaa sellaiseen, joka ei miellytä. Vaikka vain juuri nyt. Oli syy mikä tahansa (kts. Pillars of the Earth, joka siis on tosiaan vallan hyvä, nyt vain ei ole mieli siihen suuntaan taipunut).

On ollut aika mielenkiintoista verrata näitä viimeksi lukemiani, kun nyt fandom-keskustelujen seuraaminen on saanut havahtumaan tiettyihin kysymyksiin spekulatiivisessa fiktiossa - naisen asema, sukupuolten väliset suhteet, kertojanäänen suhtautuminen näihin... Fantasiakirjallisuus, jossa on nainen pääosassa, näyttää tasapainoilevan aika selvästi useamman perinteen välillä. Toisaalla on herooisen fantasian hypermaskuliininen perinne, toisaalla scifiperinne, jossa taistelevat yhteiskunnallisesti tiedostava suuntaus ja avaruusseikkailujen yhä poikahenkisenä pidetty suuntaus (jollei muuten, niin se on yliälyllistettyä), ja kolmantena vielä romantiikkafiktion perinne, jolla taas on omat painolastinsa (mutta se on kuitenkin ainoa kirjallisuudenlaji, jossa aina naispäähenkilö tavoittelee ja tavoittaa unelmansa - vaikka se unelma sitten olisikin meikälukijan mielestä jotenkin vähempiarvoinen). Näiden painolastissa ei ole helppoa löytää omaperäistä ääntä, joka vetoaisi niin monia eri asioita odottaviin lukijoihin.

(Yllättävää kyllä, tämän tajuaminen on saanut arvostamaan oman Utriomme kirjoja uudella tavalla.)

(Toiset naiskirjailijat eivät edes yritä, vaan valitsevat saman tien kuin suuri osa pelkän fanficin kirjoittajista, hekin valtaosin naisia: kirjoittavat pelkästään miehistä, jotka solmivat suhteensakin toisiin miehiin, koska siten he voivat välttää koko raskaan ja vaikean sukupuolikysymyksen. Minusta se on pelkurin ratkaisu. Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin: nyt ei ole kyse vähemmistöjen omasta äänestä, joka kuulukoon vapaasti ja kirkkaasti! Vaan siitä, että heteronainen häpeää omaa naiseuttaan niin paljon, että kieltää siltä kaiken arvon, myös mahdollisuuden olla tarinan keskipiste, aktiivinen toimija, samaistumiskohde. On kyllä totta, että mielenkiintoisia esikuvia on vähän, kun naiset on niin monesti työnnetty valtaviihteessä reunamille, mutta ei se ole mikään syy olla yrittämättä parempaa! Siitä syystä en edes yrittänyt Sarah Monetten Mélusinea kaikista kehuista huolimatta, kun ensi luku oli tehnyt sen tunnustamat värit selviksi.)

(No, se vaahtoamisesta. Ymmärrän kyllä, että reaktioni tuohon nimenomaiseen genrevalintaan on aika vahva ja johtuu siitä, että sitä on tullut eteen enemmän kuin itseäni huvittaisi lukea.)

Nämä kaikki kolme lukemaani - joita en siis lopettanut kesken - ovat naiskirjailijoiden teoksia, trilogioiden tai sarjojen enemmän tai vähemmän itsenäisiä ensiosia (siitä, miten hyvin seuraavat osat sitten täyttävät lupaukset, en tietysti pysty sanomaan mitään). Jokaisessa on naispuolinen päähenkilö, ja kaikki käsittelevät tavalla tai toisella sukupuolirooleja ja päähenkilön identiteettiä. Toiset onnistuvat paremmin, mutta otetaan ensin se, joka... ei onnistunut.

Kate Elliottin Jaran on joskus muinoin jäänyt nimenä mieleen: sitä suositeltiin hyvänä kirjana ja sarjana. Keskustelu, jossa se tuli esille, tuskin kuitenkaan käsitteli näitä naiskysymyksiä, koska sillä saralla teos tipahtaa syvään kuoppaan! Kirja on scifiä, jossa kuitenkin suurin osa ajasta ollaan suojellulla planeetalla esiteknologisissa olosuhteissa, joten sen voinee rinnastaa fantasiaan - jolla vain on se etu, että päähenkilöllä voi vapaasti olla moderni maailmankuva. Tämä moderni nuori nainen on kielitieteilijä Tess, jonka veli on ainoa ihmishallitsija äärimuodollisen humanoidirodun galaktisessa imperiumissa. Rakkaudessa pettynyt Tess päätyy mutkien kautta reservaattiplaneetalle, jonka ihmisasukkaat pidetään tietämättöminä galaktisesta yhteisöstä, ja siellä pseudoslaavilais-mustalaistyylisen nomadikansan nimeltä jaran pariin. Jaran-heimoissa naiset ovat heimon, suvun ja perheen päitä ja perimys kulkee heidän kauttaan; miehet ovat sotureita ja suurriistan metsästäjiä. Seksuaalinen vapaus on periaate, kunhan se hoidetaan diskreetisti; aloitteen tekeminen kuuluu naiselle, ja näkyvä "tyrkyllä oleminen" on miehelle häpeällistä. Kuulostaa siis varsin toimivalta roolien käännöltä, eikö niin? Paitsi että "miehinen ylpeys" vaatii vastapainoksi sen, että kun mies haluaa naimisiin, hän voi pakottaa naisen siihen yksinkertaisesti "merkitsemällä" tämän, viiltämällä tämän kasvoihin haavan sapelillaan - oli naisen oma mielipide mikä tahansa. Jos ei jotain erityisen painavaa syytä ilmaannu seuraavien koepäivien aikana (kirjan perusteella en edes keksi, mikä olisi tarpeeksi painava!), avioliitto on fakta.

Tämä yksi kulttuuriseikka nyt vielä menisi - mutta ongelma on aivan toisella tasolla. Taustalla on jonkin verran galaktista juonittelua, mutta se jää vain sinänsä mukavaksi taustatapetiksi (jopa aluksi lievästi kiinnostavat muukalaiset osoittautuivat tyypeiksi puvuissa: alussa korostettujen luonne-erojen absoluuttisuus oli puhdas illuusio). Pääosassa on Tessin matka tasangoilla, ja se kulki lupaavasta alusta pelottavan syvälle kliseeseen (kuin se englanninkielisen fraasin junakolari, jota voi vain seurata lamaantuneena). Jaranin parissa on tapahtumassa muutos sotaisampaan yhtenäisyyteen tasankoja nakertavia paikalleen asettuneita kansoja vastaan, ja sitä muutosta ajaa yksi mies, karismaattinen, oppinut ja vahvatahtoinen soturijohtaja - joka tietysti on päähenkilön kohtalo. Kaikki päähenkilön kasvu - suvaitsevaisuuden laajentuminen, sitkeyden osoitukset, eheytyminen aiempien tunnepettymysten jäljiltä - johtavat vain ja ainoastaan siihen, että hän näin todistaa olevansa tämän kaikkien muiden naisten tavoitteleman supermiehen kunnioituksen arvoinen! Voi, tietenkin hän vastustaa tätä aluksi, koska ei muutenkaan uskaltaisi uutta suhdetta - ja tietenkin hän osoittaa luonteensa vahvuuden olemalla kaikesta eri mieltä muutenkin klassiseen "opposites attract"-malliin - ja sitten lopulta mies huijaa hänet naimisiin harvinaisemmalla rituaalilla, jota hän ei voi tietää. Ja vaikka hän luonnollisesti on siitä jonkin aikaa raivoissaan, teko tehdään kuitenkin ymmärrettäväksi, koska tämän miehen luonteeseen nyt vain kuuluu, ettei hän osaa hävitä. Joten nainen antaa periksi.

Eli kaikki, mitä nainen voi oppia, käydä läpi ja todistaa uusissa olosuhteissa, on vain pohjaa sille palkinnolle, että hän on näin alfoista alfoimman alfamiehen arvoinen?

Ei helvetti!

...Ja tässä välissä onkin parasta pitää tauko ja antaa kiukun tasaantua.