Itsenäisyyspäivä juhlistui tänä vuonna paitsi P&P:n sohvalla arvostellen kälyn kanssa kaikki puvut - kuten asiaan kuuluu - myös taiteella: veli vei katsomaan Tsuumin 10-vuotisjuhlaproduktion Fragile. En ole nähnyt nykytanssia enkä modernia kansantanssia viime aikoina ollenkaan niin paljon, että kokisin olevani pätevä arvostelija, mutta pidin kokonaisuudesta kovasti. Se oli herpaantumattoman intensiivinen, välillä vauhdikkaampi, välillä herkempi, erittäin hyvin hioutunut kokonaisuus, josta ei millään lailla nähnyt, jos siinä nyt sitten oli vanhoista esityksistä poimittuja, uudelleenmuokattuja osia (kuten ohjelma kertoi). Tanssi oli napakkaa, kaikki kahdeksan tanssijaa olivat vahvassa vedossa ja vahvasti läsnä - kuten täytyykin olla, kun moderni kansantanssi nojaa väkisinkin tehossaan niin paljon esiintyjän karismaan ja avoimuuteen. Tässä karisma oli totisesti kohdallaan. Myös musiikki miellytti, vaikka siitä nyt ymmärrän vielä vähemmän. Asiasta paremmin tietävän mukaan se käytti enemmän elektronisia taustoja kuin aikaisemmin, mutta se toimi ja sopi erityisen hyvin nopeiden tanssien pyörityksiin. Kokonaisuus oli poikkeuksellisen yhtenäinen ja kantava, sataprosenttisesti aikuiseksi kasvanutta taidetta.

(Minulla oli ollut huono päivä, ja keskittymiskykyni oli aivan säpäleinä, joten jossain esityksen alkupuolella oli muutama hetki, jolloin olin aivan vähällä luopua yrittämästäkään istua paikallani ja seurata mitään toisten luovaa tuotosta. Silti esitys pystyi jyräämään tuon tunteen yli ja viemään mukanaan, enkä sitten enää ehtinytkään muistaa moista. Olen todella iloinen ja kiitollinen, että sain nähdä sen - ja tyytyväinen itseeni, että annoin itselleni mahdollisuuden nauttia siitä.)

Muutama päivä sitten sain lopultakin loppuun Ian McDonaldin Brasylin (2007), joka on ollut yksi viime vuoden kehutuimpia scifikirjoja. Jokin aika sittenhän kaipasin spekulatiivista fiktiota, joka pohjaisi muihin kulttuuripiireihin kuin anglosaksiseen, ja tässä sitä nyt oli. Uuteen kulttuuriympäristöön tutustuminen oli erittäin palkitsevaa, ja McDonald maalaa todella valtaisia määriä kuvia - kaleidoskooppimainen on adjektiivi, jonka näin useammassa kuin yhdessä arvostelussa. Kolme eri aikaan sijoittuvaa tarinaa yhdistyy lopulta varsin sulavasti. McDonaldin kieli on kunnianhimoista eikä ollenkaan helppoa, mitä ihailen kovin.

Kielen raskaat rakenteet olivat tällä kerralla juuri minulle kyllä myös ongelma. Kun niiden lisäksi miljöö ja koko käsitteistö oli niin vierasta, oli varsinkin kirjan alkupuoliskon musiikkivideomaratonia muistuttavien tunnelmien läpi selviäminen hidasta tahkoamista, jossa ehdin turhautua itseeni melko perusteellisesti, ja lukemisessa kesti entistä kauemmin, kun se ei enää ollut hauskaa. Ja tarkoitan nyt kuitenkin musiikkivideovertauksella vahvaa visuaalisuutta - miljööt ja kuviot rakentuivat värikkäinä. Niissä vain kesti melko kauan, ennen kuin tarina varsinaisesti pääsi vauhtiin ja saatoin lakata stressaamasta siitä, olinko vain sokea joillekin tärkeille yhteyksille, jotka olisivat tehneet alusta mukaansatempaavamman. Korostan vielä, että syy oli pääasiassa oman keskittymiskykyni, joka ei todellakaan tänä syksynä ole ollut reippaimmillaan. Lisäksi en vain oikein sattunut löytämään mitään kosketuskohtia nykyhetkeen ja tulevaisuuteen sijoittuvista juonijatkumoista - se ei tarkoita yhtään mitään kirjan tasosta, vaan vain ja ainoastaan, etten minä sattunut löytämään samaistuttavaa. 1700-luvulle sijoittuva juoni sen sijaan kiehtoi alusta asti - mutta myös menetti kiehtovuuttaan eniten loppua kohti.

Luulen, että useimmille tuntemilleni scifin lukijoille tämä on kuitenkin hyvinkin nautittava teos. Oli se minullekin loppujen lopuksi palkitseva. Helppo ja nopea lukukokemus se ei kuitenkaan ole, joten sille pitää jättää aikaa. Sen loppuratkaisua tekisi mieli pohtia enemmänkin, mutta en viitsi pilata sitä vielä lukemattomilta. Loppuratkaisun tai siis "sen, mistä kaikessa oli kyse" eri vaiheet saivat mielestäni valaistua kirjan aiempia osia kiinnostavan eri tavoilla.

Nyt haluan ehdottomasti lukea myös McDonaldin aiempaa tuotantoa, etenkin sitä Intiaan sijoittuvaa (River of Gods jne.). The Djinn's Wifen novellina julkaistun osan olenkin lukenut, kun sekin oli palkintoehdokkaana pari vuotta sitten.

Statuspäivityksiä: tänään saatu loppuun taas yksi kauan painamassa roikkunut vanha projekti - jo kolmas kuukauden sisään ja neljäs tänä syksynä! Kyllä niiden myötä vain kummasti olo kevenee.

Muuten olo onkin sitten hermostunut eikä juuri muuta: huomenna aika samaan paikkaan, joka viime keväänä sanoi, etten minä mitään tarvitse tai enää ansaitse. Vaikka kuinka sanoisi itselleen, ettei tämä ole minun ihmisarvoni mittaamista, ei kykene olemaan ajattelematta sitä siten. Kaikki muu on ollut aika saamatonta siitä hyvästä: liikaa tekemätöntä, ei tarpeeksi energiaa, vaikea lajitella asioita ja päästä niihin kunnolla ja napakasti käsiksi, joten ihmissuhteet kärsivät entisestään, kun vain jahnaa ja jahnaa kaiken sen parissa, mitä olisi aivan pakko tehdä juuri nyt heti ja jo eilen ja viime vuonna ja viime vuosituhannella.

Itsetunnosta, uskaltamisesta, masennuksesta ja sosiaalisesta syrjäytymisestä on paljonkin ajatuksia, mutta ne ovat vielä luonnosvaiheessa.