Sitä kaivautuu aina vain syvemmälle
niin että suu tukehtuu saveen ja silmät on pakko sulkea
juuret ovat tiellä ja hiekan paino
on musertava
ja turvallinen

onko ihme että otan sanani takaisin syntymättöminä
puoliksi muodostuneina, jo erottuvina...

raahaan hidasta jähmeää lihaani mullan alla
ja näen unta unesta
ja unesta ja unesta
(kanit ja hatut, kanit ja hatut, eivät ne lopu
heräämistä ei tarvita kun sitä ei voi löytää)

(pimeässä ei tarvitse nähdä tietä)

 

(Mutta ajattelin nyt kuitenkin yrittää luvata vaikka sen verran, että kirjoitan jotain tähän blogiin joka päivä. Kuka viitsii seurata tyhjää viikkotolkulla? Ei sitä muuta se, että muka ei ole tarpeeksi ihmeellistä kirjoitettavaa. Kunhan kirjoittaa.)

(Eikä se kaivautuminen ole yritystä karata kirjoittamasta. Vaan kaikesta muusta - ja sitten kun kaivautuu tarpeeksi, ei ole tilaa sanoillekaan.)