Katsokaas nyt, miten käy, kun joku kehuu feeniksiä toisten kuullen. Feeniks (vaikka on tietenkin salaa kovin otettu) menee täysin lukkoon, koska eiväthän ne toiset välttämättä ole samaa mieltä kuin kehuja ja voivat vaikka intoutua väittämään vastaan; sanoa että ei tuo ole kehujen arvoinen, vaan huono ja kelvoton. Niin että sitä pitäisi siis tuottaa lisää sitä, mistä kehuttiin, ja mieluummin ensiluokkaista sellaista, jotta ei antaisi todistusaineistoa niille, joiden mielestä ei kelpaa. Mutta miten sitä voi tietää, tuleeko mistään ensiluokkaista… ei välttämättä tulekaan… Ja siinä paniikkisumpussa sitä sitten ollaan.

Mikä ei tarkoita sitä, etten olisi iloinen ja otettu kehuista, Myytinmurtaja - ja Burger myös (joka taisi ehtiä kehua juuri joulun maissa, jolloin oli tarve olla piilossahiljaa. Mutta kun en oikeastaan uskaltaisi sanoa sitäkään, koska jos otan kehut vastaan enkä torju niitä vähätellen, joku voi vielä luulla, että tosiaan pidän tekstiäni itse kehuttavana… ja olen siten paitsi koppava myös arvostelukyvytön typerys.

Niiet. Emmätiiä. Kehujien ongelma se ei ole, eikä oikeastaan kenenkään muunkaan kuin oman navan ja nenän. Sitä on vain siedettävä se, että ei ole kritiikin yläpuolella – aiheesta tai aiheetta – kun elämä nyt vain on sellaista. Ei helppoa, näes.

Eikö ole kuitenkin parempi, että yrittää ja se on vaikeaa, kuin että ei tee mitään ja on vaikeaa joka tapauksessa?

Siinä onkin juuri se itsetuntoneuroosin paradoksi, että ei usko, että yrittäminen olisi vähemmän tai ainakin vain saman verran tuskallista kuin ei-yrittäminen, vaikka järki sanoo, että yrittämällä sentään voi päästä plussalle. Pelko kun ei järkeä kuuntele.

Ja sen toteaminen, että yritetään nyt sitten, on niin ärsyttävän kliseistä ja mukapositiivista; juuri sitä tunnetta, jonka saa aina käytyään kerran purkamassa jollekulle huoliaan, vaikka mitään ei olisikaan ratkennut tai muuttunut. Niin kuin yleensä ei. Mutta kun ei muutakaan vaihtoehtoa enää ole, yritetään nyt sitten.

Jälleen kerran.

EDIT: Niin ja siis. Minäkin luen nykyään aika vähän blogeja ja osa niistä, joita luen, on selvästi yksityisluontoisia. Ja jos yrittäisin nimetä viisi, haluaisin väkisinkin nimetä monta jo nimettyä. Mutta pistän syyn Myytinmurtajan niskoille ja nimeän vain yhden: Taijamain Take 'Em As They Come, joka tuo aina päivään auringonsäteen verran hyvää mieltä ja kielellistä tyydytystä.