Tänä jouluna oli tarve vain olla hiljaa ja pieni, jotta kaikki mittaajamestarit, vaaka-aaveet, kirjanpitäjä-portinvartijan juhlallisesti vastaanottamat virkaveljet penseimpiin spektreihin pukeutuneina menisivät ohi katsomatta tähän suuntaan. Se tarkoitti sitä, ettei oikein ehtinyt näkyvästi puuhata jouluakaan, mutta epätavallisen kiitollisessa viime hetken lanttisateessa muuan projekti valmistui, joululahjat järjestyivät (mukaan lukien muuan toinen projekti) ja joulun runsaudesta saattoi nauttia kummemmin syyllisyyttä kantamatta.

Ja kun puhun runsaudesta, tarkoitan nyt ennen kaikkea ja yli kaiken kirjoja! Ei niin, ettei olisi ollut aivan kyllälti niin kynttilänvaloa kuin lempiruokianikin (niin kuin jouluruoat nyt kerta kaikkiaan sattuvat olemaan), mutta joulun parasta antia on kirjojen paljous ja se, että sille saa omistautua juuri niin fanaattisesti kuin suinkin tahtoo. (No, teenhän minä niin kaikkina muinakin aikoina, mutta jouluna sen oikeutusta ei tarvitse epäillä!) Yritin keksiä jonkin sopivan alliteratiivisen ilmauksen kirjojen omistamisesta, mutta se ei nyt varsinaisesti sovi tähän jouluun: ensinnäkin nautin myös suunnattomasti kirjojen antamisesta ja toiseksi suuri osa nyt lukemistani kirjoista on ollut lainattuja äidin&co tai P&P:n kirjahyllyistä. On se hyvä, että perheellä on hyvä maku (tai ainakin melkein yhtä paha ahmimishimo ja enemmän rahaa)! Toki sen varmistamiseksi, että saisin myös jotain sellaista, mitä sieltä ei löytyisi tai mitä kukaan ei kuitenkaan osaisi minulle ostaa, ostin itselleni häpeämättä oman joulukirjan - Hal Duncanin Vellumin.

Ennen joulua olin päässyt edellisessä äidiltä poimitussa pinossa Makinen Idän sielunmessuun, joka oli paljon rankempi kuin olin luullut - pudotus jäiseen veteen - mutta luultavasti kuitenkin yhtä terveellinen. Ainakin noin pitemmän päälle. En minä sitä olisi halunnut, jos olisin tiennyt, mutta sehän on vain oman pelkuruuteni syytä, että haluan sulkea silmäni historian tosiasioilta. Se, että en voi loputtomiin tehdä sitä, on... hyvin, hyvin tarpeellista.

P&P:n kirjahyllyn viimeisimmästä ryöväyksestä putosi laukkuun Hallgrimur Helgasonin 101 Reykjavik, joka oli sitä samaa hengästyttävää kielen karnevaalia kuin Islannin kirjailijakin, mutta myötähäpeän ja hirtehishuumorin hengessä aiheena kolmikymppisen aikamiespojan eksistentiaalikriisi. Tarina ei nyt erityisemmin ollut minun kamaani (ja ehkä joiltain osiltaan myös kolahti liian lähelle), mutta se kieli, se kieli (miten yleensä voi keksiä noin loputtoman määrän ilmaisuja seksille? ja todistaako se siitä, että miehet tosiaan ajattelevat sitä juuri niin tauotta kuin vitsit väittävät?)!

Joulun aikana ahmaisin loppuun toisen samasta pinosta: Dava Sobelin Galilein tytär oli yllättävän viihdyttävä kokonaiskatsaus Galilein elämään, ja siihen oli tosiaan sisällytetty hänen luostarissa eläneistä tyttäristään vanhemman, älykkään ja aikaansaavan Marie Celesten kirjeitä ja niiden kautta näkökulmaa sekä 1600-luvun alun luostarielämään että yleensäkin arkeen (Marie Celeste hoiti etänä luostarista vaihtelevan suurta osaa Galilein taloudesta). Kirja vetosi minuun huomattavasti enemmän kuin äidin kehuma Medici-opus, vaikka jälkimmäinenkin oli kirjoitettu samaan maallikkolukijaa viihdyttävään tyyliin. Luultavasti syy on osaksi se, että yksittäisistä ihmiskohtaloista voin vallan mielelläni lukea kertovampaan tyyliin, ja osaksi se, että samperin SCA on jo saanut minut arvostamaan renessanssin historiankirjoista vain ja ainoastaan äärimmäisen faktapitoisia ja tieteellisiä teoksia, koska ne ovat arvokkaampia lähteitä, jos haluaa perustella jonkin seurassa elävöittämänsä joko aineellisen tai aineettoman seikan. Ja Medicit ovat osa seuran aika-aluetta ja minua kiinnostavia kulttuuriympäristöjä... kun taas Galilei ei ole. (Miksi se nyt olisi paha asia? No kun minua ei huvita se, että kaikesta harrastuksessa tulee suorittamista!)

No, se siitä ja siitä toiste. Ahmiminen jatkui kevyellä luettavalla raskaita aterioita sulatellessa: suomalaisia teatterikaskuja, joita joskus ostin Keravalle lahjaksi (lempeän viihdyttävä); yksi keskiverto kuolinsyytutkijadekkari, Tess Gerritsenin Kaksoisolento (sujuva; omaperäinen motiivi; suhteellisen epäuskottava kokonaisuus ja epätyydyttävä ratkaisu); ja Turkkilainen gambiitti, Akuninin Erast Fandorin -seikkailujen kakkososa, joka oli hupaisampi kuin odotin (niiden taso on vaihdellut enemmän kuin toivoisin). Sitä paitsi siinä oli nainen päähenkilönä! Ja ainakin minä pidin hänestä kovasti (Akuninin kerronta on toki parodista, mutta aika lempeää parodiaa kuitenkin).

Nyt taasen on luvassa ihanan pitkäksi ajaksi tukevampaa tavaraa: Vellum aiheuttaa paraikaa ankaraa aivotyötä, ja kun selviän siitä, odottavat joululahjat, Italo Calvinon Koko kosmokomiikka ja yleiskatsaus Bysantin historiaan ja kulttuuriin. Sitten välissä O'Brienin Master and Commander, jonka Paula käytännössä pakotti ryöstöpinon sekaan ("Usko nyt jo, että ne ovat hyviä! Tai jos et vieläkään usko, ota edes minun vuokseni!"), ja toivon vain, että se nyt ei ole ainakaan aivan niin hyvä, että sitten on koukussa koko riivatun sarjaan! Ja sitten hakemaan taas äidiltä sekä Ken Follettin The Pillars of the Earth että kenensenytolikaan Meren katedraali, joita tulee olemaan kiinnostavaa verrata! Ai niin, ja vielä edellisen uudempi jatko-osa. Niin että ainakin niin kauan kuin nämä kestävät, voi paeta aivan kaikkea ankarampaa sanojen viettelyksiin ja tarinoiden moniorgastiseen hurmioon. Sillä mikäänhän ei ole yli kirjojen vallan, ei mikään eikä koskaan!

Ja a propos monet nautinnot... ei se vielä riitä, vaan aina kun haluaa taukoa pitemmästä tarinasta ja yhden kirjoittajan kielestä, voi hotkaista palasen tai kaksi tai viisi tämän vuoden Yuletide-tarinoista! Voi että vieläkin harmittelen vietävästi, etten yhäkään kokenut englantiani tarpeeksi luovaksi voidakseni osallistua! Ja voi että minä koskaan mitään osaa kirjoittaa, kun pelkällä harrastelulla tuhannet tuottavat tuollaista! Ja voi että - millaisia jalokiviä, karkkeja, oivalluksen salamoita!

Jos ette kuule minusta muutamaan viikkoon, tuokaa pelastuslaitteet, ruokaa ja D-vitamiinia!

(Keuhkoputkentulehdus ei muuten ole vieläkään parantunut kokonaan. Ja kun palasin tänne, alkoi henkitorvea taas polttaa - mitä ei voinut havaita, ennen kuin oli poissa vähän aikaa. Väsytyskin lisääntyy heti. Saisikohan ne nyt terveyskeskuksessa millään ottamaan tulehdusarvot ja perusallergiatestit??)