On pitänyt jo tovin jatkaa muutaman aiemman merkinnän aiheista.

Olemme keskustelleet tämän jälkeen useamman ystävän kanssa siitä, miksi oikein pidän parempana nimitystä ”feministi” kuin ”tasa-arvon kannattaja”. Eikö se aito tasa-arvo kuitenkin ole päämääränä? Eikö ”feministi” vain korosta niitä ongelmia sen sijaan että tähtäisi yhteisymmärrykseen? Sanoilla on väliä.

Kyllä, kyllä ja kyllä. Ja juuri siksi. Päämääränä on toki tasa-arvo. Mutta koska nämä asiat ovat hankalia, institutionalisoituneita ja siten vaikeita purkaa, ja meillä on jatkuva taipumus vähätellä ja pehmitellä niitä (niin naisilla, joista on vaikea tuoda esiin ongelmia, kuin miehillä, koska kukapa tahtoisi myöntää olevansa osa sortoa, vaikka sitten vain epäsuorasti), niihin on osoitettava suoraa huomiota. Sana ”tasa-arvo” luo mielikuvaa, jossa ongelmia on yhtä paljon molemmin päin, eikä näin ole: miehiä ei alisteta eikä väärinkäytetä likimainkaan samassa määrin kuin naisia, vaikka yksittäistapauksia onkin. Ja vaikka termin tarkoitus on määrittää vain lopputulosta, sen merkitys vuotaa myös ”taaksepäin” siinäkin, että kuvittelemme lopputuloksen olevan saavutettavissa – jo melkein tässä, kaikkihan on oikeastaan hyvin – ihan vain olemalla samaa mieltä siitä, että se lopputulos on hyvä asia. Näinhän ei ole, ei yhtään sen paremmin kuin tuollaisissa firmojen kehityspäivinä tehdyissä ympäripyöreissä visiojulistuksissa.

Kyse on lukuisista epäoikeudenmukaisista toimintamalleista, joista jokaiseen on puututtava erikseen ja konkreettisesti. Nyt ja tässä. Ja jotta niihin voi edes alkaa puuttua, on niihin on katsottava suoraan, vaikka se onkin epämukavaa. Siksi haluan valita tämän hetken todellisuutta korostavan nimityksen ”feministi”.

P.S. Ja mieskin voi olla feministi. Ihan reippaasti ja huumorilla.