Tottumus on pelottava voima, etenkin meille, joilla asioiden nimet ja leimat kiinnittyvät niihin aivan liian vahvasti. Kun on taas ajautunut siihen, ettei kirjoita, ei osaa ottaa pientäkään askelta, koska näkee portaan niin korkeana, ettei siihen mikään varpaan siirto riitä. (Pahinta on juuri se, että sen näkee portaana eikä matkana: jonain, mitä ei voi valloittaa vähitellen, vaan vain kerralla. Se on kertakaikkinen perspektiivivirhe, kumma taittovika, mutta niin tyypillinen uskaltamattoman silmissä.)

Mutta kivikuorma se silti on, tottumuksen muurikin. Sen voi purkaa ja siirtää. Tarkoitukseni ei ole missään vaiheessa ollut luovuttaa tai päättää, etten sittenkään halua kirjoittaa enää julkisesti.

Tämä on ollut jollain tavalla aikuisen kesäloma, vaikka onkin vielä paljon stressiä ja paljon tehtävää. Kaipa sitä hallitsee niin vahvasti matka Grunwaldiin ja takaisin toisen aikuisen ystävän kanssa mukavissa hotelleissa (vaikka niiden välillä olikin aivan liikaa automatkaa). Siten se on omalta osaltaan hilannut minäkuvaa ja itsetuntoa kohti normia... ja se taas tarkoittaa sitä, että uskaltaa osaltaan edistyä hankalammissakin asioissa. Ei niin, ettei eteneminen olisi yhä turhan hidasta ja ettei työn alkaminen jo ensi viikolla tuntuisi aivan liian nopealta, kun niin paljon niin paljon vielä... Ja silti: en ole täysin lamaantunut. Olen edistynyt. Ja edistyn.

Ropecon meni tavallisesti, ei siitä mitään sen ihmeempää. Työpaikka järjestyi samasta koulusta kuin viime vuonnakin, mikä on sekä palkitsevaa että hermostuttavaa. Valmistuminen on edes vähän lähempänä, ja se lisäraha tosiaan tuntuu konkreettisesti näkyvän tuolla edessä melkein jo ulottuvilla (meneehän se sitten lainoihin, mutta saapahan ainakin joskus elämässään niitä lainoja maksettua!).

Henkilökohtainen elämä voisi olla vielä aktiivisempi, mutta on se hiukan parantunut sekin. Tulee sentään lähdettyä eikä annettua aina sille vihoviimeiselle peilikauhulle periksi, ja harrastuksiinkin olen saanut taas tartuttua. Ainakaan säännöllisten tanssituntien etsiminen ei aiheuta vain uupumusta ja siten luovutusta, vaan tuntuu energisoivalta. Ystäviä voisi silti nähdä useammin. Aivan puhtaasti fyysisen inertian voittamista täytyy harjoitella: kaikki lähteminen on liian hidasta, ja aikaa tuntuu olevan siten aina liian vähän. Tiedän, että se on treenauskysymys kohti arjen nopeuksia, ihan samanlainen kuin paluu jokapiväiseen työelämään, joten uskon sen voivan myös vähitellen korjaantua.

Mitä muuhun yksityiselämään tulee, juuri tällä hetkellä päällimmäiset ajatukset ovat ristiriitaisia ja ärtyneitä - en oikein tiedä, itseenikö vai muihin - enkä saa muotoiltua niistä salonkikelpoista tiivistelmää. (Yritin jo noin viisi kertaa ja pyyhin saman tien.)

Kohtapuoleen lisää - on edelleen käymättä läpi ne menneen vuoden lukemiset, ja saattaa olla jotain ajatuksia viime aikojen yhteiskunnallisistakin seikoista, vaikken edelleenkään tähtää mihinkään säännölliseen mielipiteiden jakeluun.

Kaipasin sanoja ja kaipaan yhä. Eikä kaipauksen myöntäminen ole koskaan helppoa: aina siinä laittaa itsensä alttiiksi; paljastaa yrittävänsä jotain, joka ei ehkä onnistukaan. Mutta liekki valaisee itsessäänkin, sai siitä suuremman tulen tai ei. Ja jos ei raapaise sitä, ei tulta ainakaan voi sytyttää.

Kaipaan.