Näin unta, jossa minut joukkoraiskattiin pimeällä, syrjäisellä kadulla. Kyllä, se oli niitä unia, joita valtaosa unistani on: realistisen tuntuisia, sellaisia että niissä tosiaan uskoo olevansa oma itsensä omassa arjessaan ja todellisuudessaan. Ja kyllä, se oli kauhua ja epätoivoa ja voimattomuutta - ennen kaikkea voimattomuutta ja tunnetta, että olen alempiarvoinen ja että koska nämä voivat tehdä minulle näin, tulen aina olemaankin alempiarvoinen. Että olen huono pelkästään siksi, että se tapahtuu minulle.

Ja se voisi - voi - tapahtua. Koska tahansa. Minulle ja kenelle tahansa.

Niin että älkääpä tulko puhumaan tasa-arvon toteutumisesta tai miesten joutumisesta alakynteen. Normaalikokoinen mies on aivan puhtaasti fyysisistä syistä aina valta-asemassa ja uhka normaalikokoiselle naiselle. Ja hormonaalisista myös (enkä puhu nyt himoista vaan adrenaliinista, laumahengestä, jossa tyhmyys tiivistyy, ja halusta valtaan ja arvovaltaan).

Nainen elää aina pelon kaventamassa maailmassa. Aina.

(Olin kävelemässä yöaikaan jostain johonkin esikaupunkialueella, asutuksen ja tehdasvarastojen välitienoilla, ja huomasin, että samalla kadulla vähän jäljessäni tuli pari miestä - aivan tavallista meikäläistä nuorta aikuista, sellaista joiden kanssa voisi baarissa ihan hyvin suostua juttelemaan. Kuten kaikilla järkevillä naisilla, pääni läpi välähti heti laskelmia siitä, miten lähellä he olivat, miten kauan olisimme samalla kadulla, ja miten pian kääntyisin jonnekin muualle. Niinpä en ajatellut, että se muutaman lyhyen rakennuksentaustan oikotie, joka oli kaikkein nopein reitti asutuksen keskelle, oli myös täysin syrjäinen ja yksinäinen - ennen kuin olin kääntynyt sille, ja miehet seurasivat, ja heitä olikin kolme, ja kun jo tajusin pelästyä, tiesin, etten mitenkään ehtisi tai jaksaisi juosta karkuun itseäni reilusti pitempiä, terveitä ja hyväkuntoisia miehiä... ja sitten heitä oli vielä kaksi lisää pelkästään tilanteen houkuttamana. Ja ainoa, mitä minä kykenin tekemään, kun he ottivat minut kiinni, oli kerjätä, että he edes suostuisivat käyttämään kondomeja - olisin kiltti ja tekisin kaiken, mitä he haluaisivat, jos vain sen verran.

Todellisuudessa raiskaajia tuskin kiinnostaisi kiltteys ja suostuvaisuus. Mutta joka tapauksessa pelkäsin lyömistä ja sattumista liikaa... ja voin kuvitella, että niin olisi todellisuudessakin. Minua on lyöty, ja tiedän, miten reagoin siihen; jo pelkkään mahdollisuuteenkin.

Uni oli armelias sikäli, ettei viipynyt aktin yksityiskohdissa. Sille riitti pelko ja nöyryytyksen tunne, jonka suhteen se ei sitten antanutkaan armoa - ei, se venytti sitä vieläpä niin pitkälle, että se keskittyi sen sijaan näyttämään minulle, kuinka yksi miehistä järjestelmällisesti rikkoi käytettäviä kondomeja aivan vain pilatakseen jo annetun armopalan ja tuhotakseen elämäni vastaisuudessakin - tahallisesti ja nautiskelevan ilkeästi.)