Ihailen määrättömästi rohkeutta ja itsevarmuutta. Granny Weatherwax on idolini, vaikka tiedän, etten koskaan voisi olla hänen kaltaisensa. Niin on myös Minerva McGonagall, joka ei osaamistaan esittele, mutta hänen pätevyyttään ei voi kyseenalaistaa, eikä sitä mitä hän vaatii niin itseltään kuin toisilta. Salainen sympatiapaheeni Polgara on kuin nuorempi Granny: hän tietää olevansa vahva ja erityinen eikä peitä sitä. Kuitenkaan häntä ei voi pitää rehentelijänä (mikä taas saisi minut suorastaan patologisen inhon valtaan), koska hän ei etsi toisten hyväksyntää siihen; ei sitä tarvitse. Galactican presidentti Roslinilla on epäilyksensä ja vikansa, mutta hän ei näytä epävarmuutta, koska hänen tehtävänsä on johtaa, vaikka hän tietääkin olevansa vain tieskuinkamones jäljelle jäänyt vaihtoehto. Se ei häntä pysäytä: hän vain pyrkii päättäväisesti tekemään tehtävänsä niin hyvin kuin osaa, ja siihen kuuluvat päätökset ja niiden esittäminen vakuuttavasti.

Näistä kaikista ajattelen kuitenkin, että he ovat sitä, miksi tulen ”isona”. Sitten joskus. Itsestään, kunhan aika kasvattaa tarpeeksi. Mutta koska sellainen aika sitten tulee? Katson ympärilleni ja näen, että päättäjissä alkaa olla ikäisiäni ja nuorempiakin. Tärkeissäkin päättäjissä. Miksi minä en edelleenkään uskalla sanoa osaavani yhtään mitään; uskalla ottaa mistään tekemisestä vastuuta... saati sitten joidenkin tekemisten johtamisesta? Saati sitten ilmaista mielipidettäni asioista, joihin tahdon muutosta?

Minulla on ystäviä, jotka uskaltavat. Jotka uskaltavat seurata intohimoaan tutkimukseen eivätkä epäile omaa älyään. Jotka uskaltavat valita ammatteja, joissa johdetaan ja mainostetaan, jopa perustaa omia yrityksiä. Jotka uskaltavat toteuttaa taideprojekteja ja taiteenedistämisprojekteja. Jotka uskaltavat omin sanoin tarttua ajankohtaisiin ilmiöihin ja tulkita niitä. Jotka uskaltavat epäröimättä ottaa kantaa yhteiskuntaan ja pyrkiä vaikuttamaan siihen. Jotka uskaltavat arvioida toisten taiteellisia töitä. Jotka uskaltavat olla ylpeästi geekkejä, scifin ja tarinoiden ja tulevaisuuden faneja.

Ihailen heitä suunnattomasti, aivan koko sydämelläni. Nuorempana olisin varmaankin ollut kateellinen, mutta nyt huomaan, etten ole. Sen aika meni jo. Tahtoisin vain olla enemmän heidän kaltaisensa. Enkä nyt edes lisää sitä, mitä kuitenkin odotatte: että tahtoisin mutta kun en ole. Ei: lupaan yrittää seurata heidän esimerkkiään. Vaikka sitten vain vähän ja vähitellen, kun kerran he ovat näyttäneet, että se on mahdollista. Voi uskaltaa, voi tehdä, ja pitääkin.

Onhan kovin myöhäistä, mutta parempi myöhään, eikö niin? Jos tekee sen, mitä voi, on kuitenkin tehnyt jotain eikä ollut tekemättä, kadonnut merkityksettömänä lopullisesti.

 

(Kyllä, näen ettei tekstini taso ole nyt aiheen veroista. Liian vähän suomea ja liikaa englantia viime kuukausina. Tänäänkin olen mielessäni kirjoittanut jo yhden opiskelujenselvittelykirjeen - englanniksi. Osaan perustella sujuvasti ja sanoa nasevahkosti - englanniksi. Se ei vetele. Minun on löydettävä tie takaisin äidinkieleeni, mutta tänään olen yhä - taas - ruosteessa. Olen jo luvannut kirjoittaa taas säännöllisesti, pudottaa paljon turhasta surffailusta ja lukea vähintään joka toisen kirjan suomeksi.)