Vuosi on kääntynyt, aika muistuttaa olemassaolostaan - eikä täysin vailla sääliä. Myötätunto ei kuitenkaan muuta totuutta.

On aika lakata odottamasta ja epäröimästä, aika lakata olemasta olemassa vain mahdollisena, ei koskaan toteutuvana. Ei ole enää aikaa vältellä, siirtää. Prokrastinaation keisarinnankin on joskus luovuttava kruunustaan, kun maailmanjärjestys marssii eteenpäin.

On siirryttävä paikaltaan, irti tahmasta ja kahleista ja laatikoista ja penseydestä. Kapteeni Aika armahtaa nykyään kauemmin kuin ennen - nornienkin kärsivällisyys lisääntyy vuosien myötä - mutta ei loputtomiin.

Olemisesta on tultava liikettä. Niin se nyt vain on. Ei väkisin, ei pakolla, vaan siksi, että muuten elämä kerta kaikkiaan loppuu.

 

Olen lukenut joululomalla kirjoja ahmimalla, levännytkin. Olen onnistunut kaksi kertaa lähtemään sosiaaliseen joukkotapahtumaan, ja se on jo paremmin kuin ennen lomaa, jolloin en onnistunut seitsemästä-kahdeksasta kertaakaan. Olen alkanut asettua maailmaan ja katsoa, miten siinä voisi kestää (ja ratkaisu on kuin onkin yksinkertainen: olematta paikallaan; liikkuen kohti muuta kuin sitä, mikä on nyt ja mikä on raskasta, melkein sietämätöntä).

Fluoksetiini on toistaiseksi pitänyt apuna, ja syömiseni on normaalia.

Olen tänään kirjoittanut 165 riviä suomeksi ja 60 riviä englanniksi (tämän lisäksi).

Olen mahdollisesti päässyt eräästä vanhasta, raskaasta rautapallokahleesta, jota Se Harmaa Kirjanpitäjä on aina tasaisin väliajoin kiillotellut. Mahdollisesti. En ole vielä varma.

Askel on haparoiva ja yhä turhan töksähtelevä, mutta olen ottanut jo yhden, kaksi, kolmekin. En aio pysähtyä heti.