Miksi ihmeessä sitä ei vieläkään osaa lopulta kuolla, vaikka johtopäätökset ovat ilmeiset eivätkä siitä muutu? Minusta ei ole mihinkään, ei mihinkään, luulen itsestäni niin suuria vaikka kaikki on haihattelua ja lupailua, olen turha, turha, turha.

(Ja jos joku kanssaharrastaja kuvittelee tämän liittyvän viimeisimpään ja toivottavasti osaltani myös viimeiseen myrskyyn tietyssä harrastusvesilasissa, niin se on tässä valtameressä korkeintaan yksi jokisuu.)

(Mitä, kaikenhan piti olla niin hyvin, että voi kirjoittaa muustakin kuin omasta pienestä navasta? Hah. Se, että opin edes vähän vähemmän ekshibitionistiksi ja naurettavan teelusikallisen verran enemmän kirjoittamaan asiaa siellä, missä asia on asiallisempaa kuin se oma napa, on sentään oikein ja kohteliasta, vaikkei se mihinkään riitäkään.)