On vaikeaa oppia sanomaan, mitä todella tahtoo.

Olen huomannut sen moneen kertaan, ja yhä vain törmään siihen. Opin näet alun perin, että kun haluaa jotakin, täytyy toiveensa ilmaista niin, että tarjoaa myös muita vaihtoehtoja kompromissiksi ilmaisemaan positiivisuutta ja sovinnollisuutta keskustelun toista osapuolta kohtaan. Ja näin, kun positiivinen pohja on rakennettu, toinen osapuoli vastaa siihen omalta osaltaan suopeasti ja vastaan tullen - eli antaa sen, mitä todella halusitkin. Sellaistahan kommunikaatio on, eikö niin?

Tarkkaavainen lukija varmaan huomaakin tässä heti ongelman. Mistä se toinen osapuoli voisi tietää, mitä todella halusin? Ja koska tarjosin välimuotoja, niin totta ihmeessä toinen osapuoli tarttuu niihin! Ei kai kukaan vaikeampaa valitse, jos kerran tarjotaan helpompaa! Ja sitten, jos ihmettelen, miksi tämä toinen osapuoli ei arvostakaan sopeutuvaisuuttani tulemalla itse vastaan ja antamalla minulle sen toivomistani vaihtoehdoista minulle mieluisimman, toinen osapuoli loukkaantuu valheelliseen manipulointiini. Mikä ei ole mikään ihme, jos ei jaa samaa tietynlaiseen kursailuun perustuvaa kommunikointiparadigmaa.

Mutta minulle opetetussa paradigmassa tahtoni ilmaiseminen lyhyesti ja vaihtoehdoitta olisi jyrkkää ja epäkohteliasta kommunikaatiota, joka osoittaisi, etten todella halua koko asiaa tai ainakaan minun kanssani ei voi toimia mukavasti.

Ja niin en saa sitä, mitä halusin, vaan kompromissin, joka ei ole ollenkaan niin mieluinen.

(Tämä on varmasti usein yksi niitä miehet-Marsista-naiset-Venuksesta-juttuja, sillä naiset opetetaan yhä havainnoimaan ja huomioimaan toisten tunteita ja hakemaan keskustelussa sopua ja hyvää mieltä paljon enemmän kuin miehet. Ei aina, sillä tietenkin myös luonteella ja henkilökohtaisilla kokemuksilla on vaikutusta, mutta ei nyt saivarrella tämän kysymyksen sukupuolittuneisuuden prosenteista.)

Ongelmaan on taas kiinnitettävä huomiota. Olen jo vähitellen oppinut varomaan sitä  kahdenkeskisessä keskustelussa, mutta näköjään se vaikuttaa yhä muissa yhteyksissä. Jos en koskaan uskalla olla tarpeeksi tarkka ja päättäväinen larppihahmotoiveissani, en myöskään saa kuin niitä kompromisseja, koska aina on toisia, jotka toivovat vain sitä vaihtoehdoistani mieluisinta, ja koska minulle kerran kelpasi muukin, saan sen muun. On aivan luonnollista pelinjohdolta olettaa, että näin päästään suurimpaan tyytyväisyyteen.

Olenko sitten valmis riskeeraamaan sen, että ehdoton toiveeni joko antaa minulle sen tai sitten en pääse mukaan? Kaikkien näiden vuosien jälkeen, joina niin paljon kaikenlaista on jo saanut pelata? Useimmiten kyllä. Mutta sitten on tapauksia, joissa en ole. Enkä kuitenkaan voi olla tuntematta harmistusta siitä, että positiivisia kommunikaatioyrityksiäni ei palkita yli niiden ehdottomien ja siten epäkohteliaiden ja epäyhteistyöhaluisten. Voi inhimillistä vaikeutta!