Status: viime viikon jälkeen yhä melkoisen uupunut ja turhautunut, mutta ei vieläkään lopullisesti lyöty.

Yths:n päättävä täti ei suostunut kuuntelemaan yhtään mitään: selvästi hän oli valmistautunut vain ilmoittamaan, että päätöstä ei muuteta, sanoin aivan mitä tahansa. Siinä vaiheessa kun mielenterveyspalvelupuolen ihminen sanoo "ei me tarjota tällaisia palveluita" - siis ihan perusmielenterveyspalveluita - ei enää oikein voi kuin mennä mykäksi hämmästyksestä. Mitäpä siinä sitten enää? Nyt siis odotetaan, mitä kaupunki sanoo, ja yritetään miettiä, onko mahdollista tehdä millään ilveellä mitään omia, yksityisiä suunnitelmia. Kummaltakaan taholta - kuntoutusohjelmajärjestelyjen tai Penseilypenthousen - ei ole vielä tullut mitään tietoa.

Ei voi mitään sille, että tulee varsin nurjamielinen olo, kun tuomitaan ymmärtämättä. Kyllähän minä sitä osaksi odotin - siksi avun hakeminen onkin ollut jo valmiiksi vaikeaa, kun on tiennyt, ettei tausta ja toipuminen paperilla näytä miltään; enhän minä nyt niin tyhmä ole, etten osaisi sitä itsekin arvioida. Silti tulee sellainen tunne, että ne apua saaneet tutut ovat saaneet sitä puhtaasti siksi, että ovat kiltimpiä, sievempiä ja herttaisempia ja onnistuvat siksi vetoamaan myötätuntoon paremmin. Minä en tunnu oppivan nöyrän säälittävää vetoamistapaa vaikka mitä tekisin, ja se on katkera paradoksi, kun se sitten ei vastaa todellista kauhistuttavaa pelokkuuttani ja arvottomuudenpelkoani millään tavalla.

Sain viikon loppupuolella yhden selkävoiton ja yhden pienemmän erävoiton tästä viime aikoina kiristyneestä sosiaalisesta paniikista: sekin jo kertonee, että epätoivossakin on silti vielä jotain voimavaroja jäljellä. Paljonkin olisi tehtävissä.

Katsotaan nyt.

Vanha matkapuhelin ei enää suostunut latautumaan (pinkin simpukan pudottua ja hajottua pari kuukautta sitten). Onneksi Mirkan aikanaan lahjoittama Motorola toimii, vaikka sen käyttöliittymä onkin sitten niin epäintuitiivinen ja turhauttava, ettei sillä tee mieli edes kirjoittaa tekstiviestejä. Kuitenkin sentään on toimiva puhelin. Ja toimivia muistitikkuja sen vääntyneen tilalle, ja siirsin jo reippaana tiedostot ja tunsin sitten itseni tietenkin suhteettoman aikaansaavaksi. Ja kämppiksellä toimiva kirkasvalolamppu!

Näistä pienistä ilonlähteistä sopii toki olla kiitollinen juuri nyt, mutta olisi tietenkin tavoitteena päästä siihen asti, että sellaisia voisi hankkia tarvitessaan aivan itse. On vain niin, että yksi pelon ja arvottomuudentunteen selkeimpiä piirteitä on se, ettei alitajunta usko enää, että koskaan voisi olla taloudellisesti täysin omavarainen. Osaksi se johtuu juurikin viime vuosien tappiokierteestä, niin että vaikkapa opintolainoja joutuu loputtomiin siirtämään eikä koskaan ole varaa mihinkään eikä siten tunne olevansa minkään arvoinenkaan - kuin raha olisi suoraa palkintoa, suoraan ihmisarvon määritettä. Eihän se sitä ole, senhän tietävät kaikki, jotka tekevät arvokasta ja välttämätöntä työtä peruskoulutuksessa ja terveydenhuollossa, mutta siltä se tuntuu. Ja koska ei ole kunnossa eikä ole ollenkaan omanarvontuntoa, pääsee reikäisestä nahasta suoraan läpi se ahdistus, mitä juuri näillä aloilla tekevät kokevat pienistä palkoistaan: että se on joka tapauksessa jotenkin vähemmän arvon osoitus kuin niillä, jotka tekevät töitä rahakkaissa ammateissa. Että jos olisi jotenkin upea ja lahjakas ja loistava, niin sitten jollain ihmeellä tapahtuisi jokin pelastus näistä kituutustöistä, vaikka sellaista ihmettä ei vain ole: on vain tosiasiat. Ei niin, että olisi niitä kituutustöitäkään juuri nyt, mutta sekin vain laskee itsetuntoa: ettei kelpaa edes huonon palkan työhön, jota ei oikeastaan edes halua (koska haluaisi hiukan toisenlaiseen, johon tarvitaan taas vähän lisää säätöä vielä).

(Ja tietenkin koska oikeastaan haluaisi vain ihan muuta, jota sitäkään ei uskalla tosissaan yrittää, koska sittenhän sitä ainakin murtuisi, jos se osoittautuisikin harhaksi.)