Minulta kesti yli kuukauden kokeilla, toimiiko vääntynyt muistitikku, koska sen vääntyminen oli omaa tyhmyyttä ja koska harmistus ajoi suoraan tappiomielialaan. No, se toimii! Mikä on oikein erinomaista... mutta olisi selvinnyt ihan yhdellä kokeilulla. Yhdellä. Jota ei siis tehnyt viikkokausiin.

Eilen televisiosta tuli enemmän tai vähemmän päällekkäin viisi katsomisen arvoista elokuvaa, joista kolme suorastaan pakollista yleissivistystä. Koska olisin halunnut nähdä niistä vähintään ne kolme ja neljännenkin uudestaan, ja koska yleissivistykseni silti voisi lisääntyä vain sen yhden verran, ja koska siten sen eniten pakollisen valitseminen oli ylenpalttisen tärkeää, en kyennyt valitsemaan niistä yhtään enkä siten katsonut mitään.

Siinä kaksi tyypillistä esimerkkiä kroonisen masennuskärsijän uudesta masennusepisodista: terveelle ihmiselle täysin järjettömiä, masentuneen maailmassa jokapäiväisiä ja musertavia.

Se, etten päässyt taaskaan liikkeelle ystävien lauantaisille synttäreille, ei ole enää edes mainittavan epätavallista: nyt pääsemisestä on jo tullut poikkeus. Ei siksi, ettei tahtoisi mennä - päin vastoin, tahtoo niin paljon, että sen merkitys kasvaa suhteettomaksi, mutta ei silti kykene laittautumaan, katsomaan itseään peilistä ja astumaan ovesta ulos, koska oma itsetunto on täysin olematon. Siksi onkin niin katkeraa, jos kutsujat vetävät ilmeisimmän johtopäätöksen ja lakkaavat kutsumasta. Onneton paradoksi. Ja kipeä.

(P.S. Minulla ei yhäkään ole aikomuksena jäädä tähän kuoppaan! Onhan tässä taisteltu niinkin kauan, ja aina välillä on ollut ihan toimintakuntoinen - se on täysin mahdollista. Kuopastanousukyky on paljon parempi kuin se joskus oli, kunhan jotain vetoapua vain löytyy. Ja nyt sitä on sentään saanut alettua hakea. Juuri nyt vain valitettavasti vielä ollaan kuopassa ja odotetaan sitä köyttä.)