Muutamat asiat löivät halolla otsaan, ja lienee syytä tehdä niille jotain, vaikka kuinka pelottaisi.

Mutta aikuisuudeksi en sitä kutsu. En, vaikka kapina tuleekin vuosia liian myöhään. En voi, koska se sana tuo mukanaan yhäkin liian valtaisan vuoren pahoja unia (valveillakin). Se sana ei nyt vain tässä ole välttämätön. Niiden tiettyjen yksittäisten asioiden tekeminen ainoastaan, yksi kerrallaan, ilman kenenkään muun määreitä.

Leino-otsikoiden strategia näyttää toimivan. Sitä alkaa todellakin vähitellen nähdä itsensä vähän enemmän uskaltavana, vähän enemmän todellisena ja siten myöskin kykenevänä joihinkin asioihin (ja jos niihin sitten on kykenevä, voi velvoitteenkin kestää). Hyvin vähitellen ja vähän, mutta edes niin.

On tavallaan vaikeaa ja ärsyttävää havaita todeksi, että pystyy vaikuttamaan omaan alitajuntaansa aivan tietoisesti valituilla tarinoilla. Toisaalta jos kerran se on väistämättömyys - oli se sitten yleisinhimillistä tai oman minän heikkoutta - eikö ole ylivoimaisesti parempi, että valitsee ne itse kuin että elää toisten valitsemien tarinoiden mukaan?