The Atrocity Archivesin viimeisin jatko-osa, The Fuller Memorandum, oli yhä varsin viihdyttävä, mutta enemmän siinä oli jo nähdyn makua kuin edellisissä. Strossin monet viimeaikaiset ovat mielestäni olleet turhan ohuita läpijuoksuja, joissa liian monista henkilöistä tulee yhden asian paperinukkeja. Edelleenkin minua vaivaa myös se, miten usein hän tekee naisista karikatyyrejä ajattelematta juurikaan, miltä kokonaiskuva näyttää. Kieli on kuitenkin edelleen nokkelaa ja ajan hermolla, ja tarina kulkee vetävästi.

Yritän välillä lukea kirjallisuutta suomeksi, sillä huomaan lipsuneeni taas kapeammalle kielisaralle kuin tässä työssä on tarpeen! Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli vain alkoi suunnattoman ärsyttävästi - ei toki useimmille lukijoille, mutta muut kirjoittamista tapailevat toverit varmaan ymmärtävät, mitä tarkoitan...

Työ alkoi eilen vähemmän kiireisesti kuin pelkäsin, kun ysit olivatkin jo poissa (luulin sen olevan vasta ensi viikolla). Siitä, miten sijainen oli muokannut ohjelmiani, oli hankala saada selvää, ja isompia ikäviä uutisia ilmaantui oikein kerrattuna. Toinen niistä oli se, että valintaani ei olekaan vielä vahvistettu! Kiitos vain tiedon epämääräisyydestä... Harmitti jo, että tuli sanottua oppilaille, että nyt olen tässä ja pysyn - kunnon suomalaisena olen nyt tietenkin varma, että manasin jutun menemään pieleen, kun se kerran vielä voi mennä.

No ainakin tämän päivän jälkeen on jokin osoitus siitä, että on tehnyt edes jotain. Nyt pitää vain pitää huolta siitä, ettei se tuudita valheelliseen tyytyväisyyteen - sellaisenaan se ei kuitenkaan oikeastaan ole vielä mitään, kuten tämä pompotus on osoittanut. Auttaa se silti siinä, mihin pinoon pääsee, jos - JOS - joutuu vielä ennen sitä varsinaista loppuunpääsyä hakemaan uutta paikkaa. Esimerkiksi Helsingin kaupungin verkkohakemuksissa kaikkein ensimmäinen kohta - jopa ennen nimeä - on ylin suoritettu tutkinto.

Viime viikon loppupuolen turhautuminen erääseen projektiin on päässyt vähän asettumaan perspektiiviinsä tämän työsäädön myötä - ja ajankin varmaan. Nyt minun vain pitäisi jaksaa priorisoida omaa terveyttäni ja opiskelukirjoittamista työn lisäksi. Se terveys on aika oleellinen juttu, sillä eilenkin vain nukuin koko illan ja silti myös yön. Fyysinen kunto pohjalukemissa, niskat jumissa ja verenkierto aivoihin vähissä: ei voi jatkaa näin. Ei vain voi, vaikka olisi kuinka paljon luvannut muille muuta.

En vain oikein vieläkään ole päässyt sen tappuratiheikön läpi, jossa asustavat ne liikunnan kauheuden kummitukset ja joka on taas päässyt kasvamaan minun ja terveen järjen väliin. Miksi ihmeessä ajatuskin siitä, että edes vaivautuisi koiran kanssa lenkille, taas saa itkun partaalle? Onko se sitä, että pienikin yritys edustaa kaikkea sitä vuorta, joka on yritystä olla minkään hyväksymisen arvoinen? Ja se tuntuu mahdottomalta ja sen hyväksymisen etäisyys - jossa koko matka siihen päämäärään on ei-hyväksymistä, siis torjuntaa - on niin suuri, ettei huippua vain näe, ja rupeaminen on suuryritys.

Vaikka eihän aikuinen enää kenenkään muun hyväksymistä tarvitse. Omaa tyytyväisyyttä pitää hakea; ei edes ole mitään, mistä saada jokin jonkun muun myöntö tai kielto. Ei ole mittaria, jonka jossain korkeuksissa on vasta kohta "kelpaa". Ei varsinkaan asioissa, joissa on vain terveydestä kyse.

Sen kun jaksaisi muistaa.