Minullahan piti olla sanottavaa vielä kolmannesta fantasiasarjan ensiosasta, mutta siinä oikeastaan naiskysymystä mielenkiintoisemmaksi nousi - noin alustavasti - toinen yhteiskunnallinen kysymys: etuoikeutettujen ja osattomien kontrasti ja se, mitä etuoikeutetut sille voivat. Taidan haluta lukea koko trilogian ja katsoa, kantaako tämä kysymys sinnekin.

Tässä välissä - kun olen ollut poissa muutenkin huonosta rutiinistani - olen ehtinyt lukea ne Flewellingin Tamir-trilogian seuraavatkin osat. Kyllä minun täytyy olla samaa mieltä sen satunnaisen arvostelun kanssa, jonka mielestä jatko ei vastannut The Bone Doll's Twinin asettamia kunnianhimoisia toiveita. Keskimmäisen osan jännite ei ollut samaa tasoa kuin ensimmäisen eikä viimeisen osan senkään vertaa! Etenkin tuo viimeinen osa oli kerta kaikkiaan luvattoman löysä ja hajanainen eikä kyennyt synnyttämään minkäänlaista jännitystä siitä, miten mahtaisi käydä. Päähenkilöt vain siirtyivät paikasta ja hetkestä toiseen antaen lukijan odotella väistämätöntä onnellista loppua ilman minkäänlaista draaman kaarta. Ei se nyt suinkaan huonointa lukemaani fantasiaa ollut, mutta ei kyllä parastakaan.

No entäs se kiinnostavasti rakennettu ristiriita identiteetin, ruumiin ja kohtalon välillä? Kun ei sekään vaikuttanut uskottavalta! Se oli vain kerta kaikkiaan liiankin korutonta ja konfliktitonta. Kakkososassa kirjailija valitsi sen tien, että suuresta kohtalosta huolimatta Tobin/Tamir oli yhä täysin kotonaan pojan ruumiissa ja pojan identiteetissä ja pelkäsi muutosta siihen. Siihen nähden hänen sopeutumisensa todellisen minän paljastumiseen tapahtui sittenkin liian helposti. Toki hän oli jo ihastunut aseenkantajaansa, mutta se aihe jäi kakkososassa pelkäksi sivuhuomautukseksi, ja kun rakkausjuoni sitten nousi kolmoskirjassa keskeiseksi, ongelmat olivat kokonaan rakkauden kohteen puolella. Ne ongelmat tulivat kyllä loogisemmin uskottaviksi. Sen sijaan Tamirin kriisit eivät tuntuneet liittyvän yhteen minkäänlaiseksi kokonaiskuvaksi, vaan olivat lähinnä hajanaisia yksityiskohtia. Hameenhelmat ovat tiellä, voi! Paras ystäväni ei voi nähdä minua kuin ystävyyden kohteena, voi! Jalkovälistäni puuttuu jotain, voi - mutta se ei varsinaisesti vaikuta käytökseeni, naisrooliini tai suhtautumiseeni kumpaankaan sukupuoleen, kunhan nyt vain puuttuu (ja sekin osoittautui olevan vain maagista jäännettä veljenhahmoisesta lumouksesta).

Vai onko vika minussa lukijana? Enkö voi pitää uskottavana sitä, että joku haluaisi olla poika, jos voisi olla tyttö? Ei se kyllä sentään aivan niin ole: minusta vain ei ole dramaattisesti uskottavaa, että henkilö, joka on kuitenkin metafyysisesti naispuolinen - jonka naiseus on keskeinen kohtalojuoni - ei jollain tavoin alkaisi väkisinkin kokea sitä todellista identiteettiään sen selvittyä hänelle, vaikka vielä kuinka esiintyisi pojan ruumiissa ja roolissa. Tällä tavoin kakkoskirja ei kanna tulevaa muutosta - joten sen pitäisi tultuaan olla paljon vaikeampi ja psykologisesti monimutkaisempi.

Olisin varmaan ollut valmiimpi antamaan enemmän anteeksi, jos kolmoskirjan rakenne olisi muuten ollut vahvempi. Mutta kun ei ollut. Niin että nyt päällimmäiseksi jäi lähinnä juurikin minua kiinnostanut identiteettikysymys ja tunne sen tuhlauksesta.

 

P.S. Ystävien kirjahylly on muistuttanut tuossa vieressä yhdestä jos toisestakin aikanaan ilahduttaneesta fantasiatuttavuudesta. Täysin irrallisena edellisistä aiheista suosittelen lämpimästi Glen Cookin klassista The Black Company -sarjaa palkkasoturikomppaniasta synkässä fantasiamaailmassa, jonka salaisuudet aukeavat kutkuttavan tipoittain kirjojen edetessä. Realismin ja tunnelman onnistunut yhdistelmä ei tuhlaa sanoja eikä tarvitse mammuttimaisia sivumääriä yhteen tarinaan, mutta on silti jäänyt mieleeni yhtenä vahvimmista ja omaperäisimmistä lukemistani kokonaisuuksista. Kiitos vain Sudelle, joka sen minulle aikanaan esitteli!