Minulla ei ole ollut tapana arvostella lääkkeitä erityisen vahvasti, kun masennuslääkkeiden vaikutukset ovat yhä niin vähän ymmärrettyjä (minkä lääketiede myöntääkin), ja kun se, mikä vaikuttaa kenellekin milläkin tavalla, on niin yksilöllistä. Lisäksi silloin, kun lääkettä käyttää säännöllisesti, ei välttämättä huomaa sitä, miten paljon huonommin olisi, jos sitä ei olisikaan, koska odottaa itseltään täysivoimaisuutta ja -kuntoisuutta. Ei siis osaa arvioida vaikutusta luotettavasti, koska on itse vaikutuksen keskellä.

Nyt täytyy kuitenkin sanoa, etten voi suositella Cymbaltaa. Olen harmissani, jopa raivoissani, ettei minulla ole ollut sille säännöllistä psykiatrin seurantaa ollenkaan - kolmen vuoden aikana - pyynnöistä huolimatta. Sitä ehdotti minulle terveyskeskuksen omalääkäri, ja se tieto, mitä siitä löytyi, antoi ymmärtää, että se toimisi samoin tai jopa tehokkaammin kuin Efexor (se on siis kaksivaikutteinen). Olen kiltisti sitä niellyt siitä huolimatta, että koska se on uusin markkinoille tullut merkki, se maksaa yli euron päivässä (kyllä, korvattuna). Nyt kyllästyin ja päätin vain lopettaa jo ennen kuin sain neuvotteluaikaa vaihdosta. Kimmoke tuli, kun kuulin tuttavan saaneen diagnoosinsa myötä heti kokeiltavaksi kahden eri lääkkeen yhdistelmää, mitä minä en koskaan ole saanut (no kun ei ole viime vuosina ollut edes sitä seurantaa!).

Kun nyt reilu kaksi viikkoa on kulunut ja vieroitusoireiden heittely ohi lääkkeen poistuessa elimistöstä, täytyy sanoa, että tätä nimenomaista lääkettä en enää huolisi. Nykyiseen tilaan verrattuna se ei nimittäin parantanut mielialaani, ainoastaan turrutti kuten muinaiset rauhoittavat kerrassaan! Toki sekin on monesti tarpeellinen vaikutus masentuneelle, josta koko maailma ja kaikki sen vaatimukset tuntuvat liian raskailta ja kauheilta... mutta sitten kun ehkä voisi yrittää palata vastaamaan niihin vaatimuksiin, ei tosiaankaan auta se, että normaalit puutteet, jotka ihmisen nyt vain on kyettävä hoitamaan, eivät tunnu missään, joten on liian helppoa jatkaa pakenemista yleiseltä maailmantuskalta! Ja kun mieliala ei ole pirteämpi, ei tietenkään erityisemmin innosta siitä turtumuksen sumusta ulos tulla.

Kyllä, nyt on herkempi nahka. Kyllä, nyt kovin monet kohdatut asiat tuntuvat miekoilta ja piiskoilta vasten kasvoja, ja se tarkoittaa sitä, että omien reaktioiden tarkkailu ja kymmeneen laskeminen vaatii todellakin huomiota ja työtä. Silti se ei toistaiseksi näytä mahdottomalta - ja sitä voi varmasti auttaa jollain vähemmän mystisellä, ehkä sitten vähemmän vahvalla, vaikka jo aiemmin koetulla lääkkeellä (kun tarve on toinen kuin välillä).

Toki sattuu, mutta toisaalta se on aivan terveellistä: on paljon asioita, jotka täytyy korjata. Asioita, jotka ovat retuperällä; asioita joita saisi hävetä, jos olisi koko ajan ollut terve. Ja kyllä niitä häpeää nytkin, mutta täytyy vain muistuttaa itselleen, että retuperään on ollut aivan todelliset syyt - masennus on todellinen, tappava kaikkien voimien viejä. Häpeä on kipeää ja terävää, mutta toisaalta niitä asioita tuntuu nyt - ehkä - voivan alkaa korjata pois. Ehkä vain yksi kerrallaan ja tarpeellisin välein - ja ne voivat olla pitkiäkin - mutta yksikin on vähemmän kipua ja vähemmän esteitä uskaltaa olla toisten ihmisten kanssa.

Se, että näin voi ajatella, kertoo tietenkin, että nyt on todellista parantumista tapahtunut. Se, täyttyykö lusikkalaatikko jossain vaiheessa yhtä täyteen kuin tavalliset voimavarat (mitä ne sitten ovatkin), ei tietenkään ole varmaa. Mutta tätä edistymistä ei tuntuisi eikä voisi hyödyntää siinä tylsyyden tilassa, jonka Cymbalta piti yllä.

Cymbalta ei muuten myöskään aiheuttanut minulle niitä tyypillisimpiä sivuoireita, joita monille - unentarpeen vähenemistä (saati sitten todellista unettomuutta). Olisi kai sen jo pitänyt kertoa, ettei se ehkä vaikuta tyypillisesti, ja minä yritinkin kysyä psykiatrin aikaa täsmälleen ja vain lääkeneuvontaan sekä kunnalliselta puolelta että yths:ltä. En saanut, enkä silloin jaksanut olla itsepintainen.

No nyt kyllä olen!

Ystäviltä ja tutuilta toivoisin ymmärrystä: saatan reagoida hiukan äkkipikaisemmin kuin viime vuosina. Olen jo huomannut sen; olen jo saanut itseni muutaman kerran kiinni siitä - onneksi ajoissa. Jos jostain olen viime vuosina ollut tyytyväinen niin siitä, että olen oppinut hillitsemään liian nopeita reaktioitani, kun on sattunut (ja on sattunut usein, monestakin syystä). Luulin, että olisin jo kasvattanut itseni kokonaan pois herkkänahkaisuudesta, mutta ilmeisesti näin ei ole. Olen silti oppinut ainakin huomaamaan sen, ja jos en saa vedettyä liian nopeita sanoja pois ennen kuin ne menevät perille, yritän ainakin taas muistaa, ettei silloin ole varaa liialliseen itsensä suojeluun, vaan on antauduttava anteeksipyytämisen taitoon. (Anteeksipyytämisen pitäisi tietenkin olla aina hallussa, mutta kun oma itsetunto on nollissa, kokemus siitä, että pitäisi aina olla se, joka on väärässä ja joka kierähtää selälleen ja paljastaa kurkkunsa, on vain aika kauhea... ainakin jos toisen osapuolen kanssa on vain tuttavia, jolloin nämä sosiaaliset muodot ovat yleensä vahvempia kuin luottamus ja lojaalisuus läheisissä ystävyyksissä.)

On niin paljon sellaista, missä minun on pyydettävä anteeksi joka tapauksessa (niin paljon, missä en ole hyvä; mitä en saa suoritettua; missä en olekaan sitä mitä olen luvannut), että enempi on tuntunut liian kauhealta. Mutta ehkä se on yksi niistä asioista, joissa on syytä kuunnella sitä tervettä häpeää. Nyt kun sen kuulee.

(P.S. Kyllähän minä tämän toiveikkuuden takana koko ajan odotan, mistä suunnasta elämä seuraavaksi runnoo takaisin kuiluun. Muutamia arvauksia onkin jo. Vaan jos niin on, eipä sille sitten mitään voi: asiat menevät niin kuin menevät, eivät ne minua henkilökohtaisesti rankaise tai palkitse. Sitten sopeudutaan ja katsotaan toisaalle.

Ja silti hermostuttaa ja kiukuttaa: että eikö joskus voisi mennä hyvinkin päin?)