Kun joulun aikaan lueskelin Yuletiden fanficcejä, koin taas ylellistä yhteisyyden tunnetta ja nostalgiaa lapsuuden jaetuista ystävyyksistä, kuten L.M.Montgomeryn Annasta, Emiliasta ja Valancysta. Ja silti aina kun nämä nimenomaiset kirjat ja hahmot nousevat esiin, koen salaisen syyllisyyden piston.

Minä nimittäin – toisin kuin olisi odottanut kirjoittavalta tytöltä ja toisin kuin feministiksi kasvaneen aikuisen naisen kai pitäisi – olen aina pitänyt enemmän Annasta kuin Emiliasta.

Mtta on minulla selityskin. Ainakin sille lapsuuden mieltymykselle. En ollut vielä koulussakaan, kun luin näitä kirjoja ensi kertaa, ja koko lapsuuteni suhtauduin aina kirjojen henkilöihin niin kuin he olisivat todellisia ja minä lukemalla tapaisin heidät. Harvemmin varsinaisesti samaistuin heihin. Saatoin kyllä empatisoida, mutta sen lisäksi kerta kaikkiaan näin heidät edessäni – tai hahmotin jotenkin; ei minulla ole näkömuisti, joten käsitys riittää ilman kuvaakin - ja silloin he tietenkin olivat erillisiä minusta.

Ja Emilia olisi toki ollut aivan sietämätön tuttava, kun taas Anna oli ihastuttava, ystävällinen ja avoin. Emilia oli koppava, sisäänpäinkääntynyt ja nokkava; hänen ystäväkseen ei päästy noin vain, eikä hän antanut anteeksi virheitä. Anna oli kaikkea muuta: Annan ystävänä olisi ollut hyvä olla, eikä se olisi vaatinut kuin avoimuutta omalta puolelta. Sitä paitsi en olisi edes tahtonut olla Emilian ystävä, sillä tietenkin koin sielunsukulaisuutta kirjallisista aikeista ja myös tarkkailevasta yliherkkyydestä, mutta sen lisäksi kadehdin hänen hahmoaan suunnattomasti. Emilia oli kaikkea sitä, mitä minäkin olisin tahtonut: keijumainen, hoikka, valtavan karismaattinen, kykeni tekemään vaikutuksen aikuisiin ja kykeni ylpeästi seuraamaan kirjallista kunnianhimoaan aivan pienestä asti. Ja kaiken sen lisäksi hänellä oli vielä todellinen yhteys pois arkimaailmasta, toinen näkö! Se oli jo suorastaan epäilyttävän hyvää – kuka sellaista olisi kestänyt vierestä katsella?

Niinpä minun valintani oli kylläkin kadehdittavan pitkä ja hoikka ja kaikkien ihailema, mutta vaatimaton ja auliisti ystävyyteen vastaava Anna. Ihailin ja kaipasin myös Annan hyväntuulisuutta ja huumorintajua – ominaisuuksia, jotka puuttuivat niin Emilialta kuin minultakin.

Entä nyt, aikuisena, kun olen oppinut lukemaan objektiivisesti ja sitten myös tiedostavasti? Eikö Emilia ole paljon parempi roolimalli tytölle kuin Anna? Emilialla on kunnianhimoa, hän tekee ahkerasti työtä tavoitteittensa eteen ja myös saavuttaa ne, eikä hän pyri ensisijaisesti miellyttämään. Anna sen sijaan luopuu kirjallisista haaveistaan, ja hänen unelmiensa täyttymys on olla kotirouva.

Ja kuitenkaan Anna ei ole pelkästään sitä. Anna – aikuinen Anna, ja nuorempi Anna taistelee sitä kohti - on hyvä ihminen. Enkä nyt tarkoita kilttiä, eikä varsinkaan nuorempi Anna todellakaan välttämättä välitä siitä, tekeekö hän toisten tahdon mukaan. Vaan ihmistä, joka pyrkii sekä tekemään oikein että antamaan itsestään. Tukemaan toisia, olemaan hyvä ystävä, ymmärtämään ja rohkaisemaan. Olemaan ystävällinen – aidosti ystävällinen - silloinkin kun se ei ole helppoa. Todellinen hyvyys vaatii rohkeutta.

Hyvä ihminen. Ihminen, joka antaa itsestään toisille ja tekee heidän elämästään helpompaa ja onnellisempaa.

Minulle se on suurinta, mitä ihminen voi olla. Kyllä kyllä, suurempaa kuin se, että kirjoittaa mestariteoksia. Kirjoittamisenhalu on ainakin osaksi itsekästä: haluan jättää jälkeeni jotain, josta minut muistetaan. Haluan sitä niin paljon, etten kykene haluamaan vielä enemmän olla hyvä ihminen, mutta haluaisin kyetä. Haluaisin hyvin, hyvin paljon.

Enkä minä välitä siitä, että tämä on liian kilttiä ja epäfeminististä. Minusta kaikkien pitäisi haluta olla hyviä ihmisiä, niin miesten kuin naistenkin. Miehet ne ovat väärässä, kun eivät suostu siihen. Eivät naiset, joista sentään suuri osa ymmärtää.

Emilia oli oikeassa tehdessään sitä, mitä hänen täytyi tehdä, enkä sitä häneltä kieltäisi. Kukapa kieltäisikään: kaikkihan kunnianhimoa hyvänä pitävät. Se on se ainoa arvo, josta olemme samaa mieltä tässä ajassa ja maailmassa.

Mutta kuka arvostaisi todellista hyvyyttä?

…En väitä, että Annan hahmo olisi ongelmaton ihanne. Kun muistelen kirjoja tarkemmin, niin Annallahan on sekä kykyä että kunnianhimoa opiskella – hänhän sai jopa lukionsa parhaana stipendin yliopisto-opiskeluun ja suorittikin yliopistotutkinnon, vaikka se vaati muuttamista pois kotisaarelta mantereelle. Silti hänestä ja hänen miehestään on itsestäänselvää, että tuo kunnianhimo jää kokonaan syrjään perhe-elämän tieltä. Eikö Annan kyvyillä empatisoida, innostua, tukea ja olla esimerkkinä olisi ollut paljonkin käyttöä yhdistettynä opiskelemalla hankittuun tietoon opettajana (siis kauemmin kuin ne kolme vuotta, jotka hän odotti kihlattunsa valmistumista lääkäriksi)? Siten hän olisi voinut tehdä paljon enemmän kuin vain eteen sattuville ystäville kotirouvana.

En tiedä – ehkä Montgomery itse, kirjailija kun oli, piti selvänä, että jos ei ollut kirjailijaksi tarpeeksi lahjakas (ja hän teki selväksi, ettei Anna ollut ja tiesi sen itse), ei millään muulla lahjakkuudella oikeastaan ollut väliä. Kauheinta on, että voin hyvin helposti pudota samaan ansaan: mitäpä sillä väliä, vaikka olisi kuinka hyvä opettaja (tutkijanurasta ei missään kirjoissa ole vihjettäkään), jos ei ole itse korkeimmalla mahdollisella tavalla luova (huomaa: en tietoisesti ajattele näin enkä todellakaan tarkoita arvottaa taiteenlajeja järjestykseen; puhun vain sisäisistä ennakko-oletuksistani itselleni).

Silti olen lopulta sitä mieltä, että Montgomery on väärässä, ja niin minunkin sisäinen itsekkyyteni: Annan taidot ja sivistys ovat arvokkaita, eikä sellaisia taitoja pitäisi jättää kuihtumaan. Nyt, kun ajat ovat toiset, ei ole syytäkään.