Valitin eilen ja toissapäivänä, miten turhauttavaa on, kun ei saa oppilaisiin luotua minkäänlaista siltaa eikä siten opetettua sen paremmin kieltä kuin ihmisyyttäkään. Tänään tuli todistusaineistoa, että ainakin jokin oppi oli mennyt perille, joten vaihteeksi tunnen itseni hiukan vähemmän vajavaiseksi. Silti - en jaksa yhäkään yhtään mitään. Jaksan vain mennä kotiin ja uuvahtaa koneen ääreen. Herääminen ja lähteminen roikkuu niillä rajoilla. Syömiskuri on karannut, enkä siksi halua mihinkään sosiaalisiin tapahtumiin. En tapaa ystäviä, koska iltapäivät ja illat vain menevät sellaisessa horteessa, jossa ei huomaa ajatella mitään, ei kurottaa ulospäin, vain jälleen kerran ahmia tarinoita ja syötävää ollakseen tuntematta ahdistuksen kuilua sisuksissa.

Jos näin tosiaan on - hyvänäkin päivänä - jotain pitäisi tehdä. Vaan mitä? Sama kysymys päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Mitä voisi tehdä, kun ei usko voivansa tehdä niitä, mitä tietää olevan pakko tehdä? Mitä voisi tehdä, kun mikään tekemisen arvoinen ei myöskään tunnu olevan ulottuvilla? Mitä voisi tehdä, kun kerta kaikkiaan ei enää voi kätkeytyä uskalluksen puutteeltaan näiden miellyttävien (ei kauniiden, mutta kohtuullisen miellyttävien) naamioiden taakse?

Ei ole syytä revetä, riehua ja metelöidä: pitää osata jo olla ihmisiksi. Vaan miten sitä sitten saisi itsensä uskomaan, ettei tässä hyytelössä, tässä meripihkassa, ole mitään elävää? Miten se rikotaan, kun ilmeiset keinot on käyttänyt? Miten?

Ai niin, työpaikka ei muuten luultavasti toteudukaan: se meni avoimeen hakuun, joten joka ikinen paperillinen menee ohi. Nyt tuntuu, että manasin tämän takaiskun niskaani ilmaisemalla epäilyksiäni. Kyllä minä tietenkin mieluummin olen töissä kuin en ole ollenkaan. On eri asia tehdä jotain ja katsoa optioita, miten siitä parantaisi mieluisampaan... kuin se, ettei kelpaa mihinkään.

En minä edelleenkään usko, että voin koskaan olla valmis missään. Edes jossain opinnoissa.