En tunnista tuota naista kuvista. En ymmärrä, kuka hän on. En voi käsittää, että tuon kuoren sisältä katsoo ympärilleen, kokee, tuntee, odottaa, toivoo tämä minuus.

Minun pitäisi: tuolta näytän todella. Olen elänyt harhassa, Dorian Gray -skitsofreniassa kuvitellen että velttouteni, turhamaisuuteni ja ahneuteni eivät näy kasvoissani. Tuolta ne näyttävät. Tuolta näyttää tuhlattu elämä.

No niin, kestänkö sen vai tuhlaanko tajuamisen jäätävän veden kasteen samoin kuin kaikki entisetkin?

Kestänkö olla tyhmä, laiska, ruma ja luotaantyöntävä?

Tässähän se sielu vielä sitten punnitaan. Jos ei muuta ole, on aika niellä ylpeys ja alkaa olla hyvä. Ei vain suunnitella ja kuvitella hyvyyttä. Pärjäävät ne paljon vähemmänkin lähtöresursseja saaneet.

Ei silti ole ihan hyvä olo nyt.