Tässä hiljattain tulin miettineeksi muuatta ongelmallista ajattelutapaa, josta pitäisi jollain tavalla päästä eroon tai ainakin muuttaa sitä johonkin suuntaan.

Niin kuin tiedämme, olen turhankin yliherkkä kaikenlaisille sosiaalisille kuvioille, vaikka olen sentään ymmärtänyt sen - ja kyllähän siitä iän myötä sentään on vähän kasvanut rennommaksi tai ainakin osaa olla lentämättä seinille saman tien. Se ei silti tarkoita, ettei asioita huomaisi ja etteivät ne jäisi tökkimään takaraivoon. Olen harvemmin varsinaisesti väärässä sellaisistakaan sosiaalisista havainnoista, joita toiset eivät huomioi tai suostu myöntämään... mutta usein ne ovat kuitenkin niin pieniä, että kaikille helpompaa ja rennompaa olisi, ettei niitä huomattaisikaan! Mielipiteitä, makuja ja luonteita on erilaisia, eikä niistä aina vääntämälläkään saa samanlaisia. Usein sellaisista pienistä erimielisyyksistä ääneen keskusteleminen vain antaa niille paljon suuremman painoarvon kuin niillä olisi ollutkaan - ja lopputuloksena kurjemman mielen kaikille, kun erimielisyys on jouduttu ääneen lausumaan ja se silloin väkisinkin luo suurempia vastakkainasetteluja kuin muuten olisi ollut. (Tämä koskee siis erityisesti sellaisia sosiaalisia kuvioita, joissa kaikki eivät välttämättä ole läheisiä ystäviä, vaan mukana vaikkapa yhteisestä kiinnostuksesta tai pakosta - läheisten ystävien kesken on tietenkin helpompi ilmaista pientä erimielisyyttä, koska voi luottaa läheisyyden ja arvostuksen säilymiseen samana.)

Joka tapauksessa se on ominaisuus, jonka tiedostan ja jota työstän. Ongelma on, kun se yhdistyy toiseen, oikeastaan erilliseen yliherkkyyteen. Niin kuin ainakin osa tietää, yksi ylivertaisesti suurimpia raivostusnappejani on aivan lapsesta asti ollut epäoikeudenmukaisuus, etenkin sellainen joka liittyy huijauksiin tai puutteelliseen tietoon. Toisesta reunastaan se tarkoittaa sitä, että minkäänlainen huijaus säälin, myötätunnon tai vain hyvän tahdon varjolla ajaa minut aivan sokeaan raivoon - oli se sitten lapsena joulupukki (huijauksen teki kauheaksi se, että siinä oli vanhempien hyvä tarkoitus ja rakkaus taustalla) tai myöhemmin myötätuntohuijaukseen perustuva komedia (olen yrittänyt katsoa vaikkapa elokuvaa Dirty Rotten Scoundrels kolme kertaa pääsemättä puolta tuntia pitemmälle), saati sitten myötätuntoon vetoava mainonta (halusin osallistua keskusteluun kertakäyttövaippojen mainonnasta kälyn fb-kommenteissa, mutta raivo esti minkään järkevän lauseen muodostamisen, vaikka kaikki muutkin olivat aivan samaa mieltä!). Tai kerjäläiset: haluan antaa apua ja koen, että kuuluu antaa apua, mutta ajatus siitä, että kyseessä voi olla huijari, tuntuu kauhealta, henkilökohtaiselta hyökkäykseltä sitä kohtaan, että yritän olla hyvä ihminen; sen tökkimiseltä, että olen typerä, koska uskon liian helposti... Ja mikäänhän ei aja minua niin paniikkiin kuin sen pelko, että olen typerä ja minua halveksitaan siitä.

Toisesta reunastaan kuitenkin sama huijauksen inho yltää siihen, etten kykene kestämään sellaisten ihmisten menestystä, jotka ovat jollain tavalla huijareita, puliveivareita tai henkilökohtaisesti moraalittomia (ja tarkoitan nyt moraalittomuudella heikompien hyväksikäyttöä emotionaalisesti tai fyysisesti tai sellaisen yrityksiäkin). En voi nähdä oikeana sitä, että heidän kunnianhimonsa tai aikaansaannoksensa hyväksytään yhtään missään, saati sitten harrastuksissa, joissa sosiaalisuus on mukana (voin vielä käsittää, että jossain työasioissa, kun on kyse rahasta, voidaan puhua vain laista tai laittomuudesta, ja jos jotain ei voi todistaa, ei sille mitään sitten voi). Kukaan meistä ei toki ole täydellinen, mutta heikompien huijaamista tai hyväksikäyttämistä ei pitäisi sallia eikä hiljaisuudella hyväksyä. Inhoan myös ylisanoin asioita lupaavia mainospuheita etenkin juuri noilta puliveivareilta: tiedän, että monissa paikoissa ja monilla aloilla moiset mainospuheet eivät ole vain tarpeen vaan ihan perusnormi, mutta en pääse yli siitä, että minä kuulen ne valehteluna. Yritän kuitenkin muistaa, että se normi on toisaalla toinen - mutta silti en voi sietää mainospuheita ihmisiltä, joita pidän hyväksikäyttäjinä muuten.

Näiden kahden - yleisen sosiaalisen yliherkkyyden ja epäoikeudenmukaisuuden lähes neuroottisen inhon - välissä päädyn usein reagoimaan turhan pieniin juttuihin, joissa näen epäreiluutta tai epäkorrektiutta. Opin toki jo ajat sitten, että jos ne kohdistuvat minuun itseeni, ei suuttumisesta seuraa kuin enemmän hankaluuksia (koska jos asioista tekee numeron, se muistetaan moninkertaisesti kauemmin kuin itse epäkorrektius pistelisi). Kannattaa vain ajatella, että se on pikkumaisuutta, enkä halua olla pikkumainen - että vaikka se ei tunnu minusta pieneltä, se johtuu lähes aina siitä, ettei minusta mikään koskaan tunnu pieneltä. Ne harvat kerrat, kun meteli kannattaisi nostaa, eivät ole sen arvoisia, että hankalan maine vahvistuu.

Mutta kun kyse on ystäviin kohdistuvasta tai muuten selvästi vierestä nähdystä epäkorrektiudesta, en osaa olla ärsyyntymättä - vaikka epäkorrektiuden kohde ei edes itse niin tekisi! Tavallisin tällainen tilanne lienee se, että joku syystä tai toisesta jättää mainitsematta, kenelle kuuluu jostain seikasta kunnia (keksintö, löytö, tehty työ). Vaikkei se nyt olisikaan valheellista itsekorostusta (mikä on tietysti hyvinkin inhimillinen tunne, mutta sitä vastaan pitäisi taistella!), niin vähintään se on epäkohteliasta (ehkä ajattelemattomuudesta tai unohduksesta, mutta silloin se pitäisi huomautettaessa korjata).

Eikö kuitenkin ole turhaa tuollaisesta hermostua, jos ei kyse ole toisen ihmisen ansioiden tai etenemisen sabotoimisesta? Jos kyse on harrastusseikoista, on ansioton ansio harvoin keneltäkään pois, ja mitä vähemmän ajattelen mitään negatiivisia asioita, sen kevyempi olisi oma oloni, tiedänhän sen. Oleellisinta on kuitenkin se, että pitäisi ajatella, miten reaktioni voi vaikuttaa siihen, jonka puolesta hermostuin! Vaikka itse tällaisen asian huomatessani välitän tavallista vähemmän siitä, loukkaantuuko epäkorrektisti toiminut ihminen minulle (kun harvemminhan minä kestän keneltäkään mitään negatiivisuutta)... ei minulla ole oikeutta saada aikaan sitä, että epäkohtelias/ajattelematon kuvittelisi alkuperäisen ansioitujan hermostuneen itse ja pitäisi tätä pikkusieluisena!

...Toisaalta haluan kuitenkin puolustaa ystävieni ja muutenkin siihen oikeutettujen aikaansaannoksia: minusta se kuuluu lojaalisuuteen.

Tätä on mietittävä enemmän. Mikä on tarpeellista huomautettavaa? Mikä ei? Miten se parhaiten tapahtuu? Miten se pysyisi oikeissa mittasuhteissaan, mutta korjaus tulisi silti tehtyä?