Nyt kun aktiivisesti osallistumaan pakottanut lyhyen tähtäimen projekti on ohi, huomaan taas, kuinka vähän pidän elämästäni kokonaisuutena. Kaikkiaan. Mistään.

Mitäpä muuta siihen nyt juuri sanomaan?

En haluaisi kuulostaa eräältä tuttavalta - aiemmalta henkiseltä rikkojalta - enkä missään nimessä tarkoitakaan, että kurjuuteni olisi toisten syytä ja sitä, ettei minua muka vain ymmärretä. Ei, kyllähän syyt ovat omissa traumoissani ja luonteenvioissani, joista vain olen liian pieni ja surkea taistelemaan yli. Loppu seuraa siitä, mitä tapahtuu, kun näkee omat vikansa ja tylsyytensä ja epäviehättävyytensä liiankin hyvin ja jää kotiin, jottei joutuisi kuulemaan niistä toisilta. Ja siitä, ettei olekaan niin ihmeellinen kuin piti olla, eikä sitten jaksa taistella sen arkipäivän tappioiden ja pettymysten yli ollakseen edes vähän ihmeellinen.

Väsyttää, missään ei tunnu olevan merkitystä, pakollinen tekeminen tuntuu raskaalta ja inhottavalta, ja juuri nyt nurjamielisyys kohtaloa kohtaan on melkoinen. Eihän minun elämäni pitänyt olla tällainen. Ei edes vielä silloin, kun menin opiskelemaan kompromissiainetta. Eikä vielä silloinkaan, kun vaihdoin välillä alaa. Eikä vielä viisi vuotta sittenkään, kun vielä uskoin masennuksen jälkeen kaiken tulevan vielä korjaantumaan loistavaksi. Kunhan sairaus vain ehtisi pois, niin kyllä se siitä.

Vaan ei se siitä.

En väitä, etten voisi suorittaa arkista, tavallista, tylsää työelämää. Voin. En tyytyväisenä ja iloisena, mutta voin. En ole työkyvytön. Mutta miten jaksaa se muukin, jotta työstä voisi tulla vielä mielekästä? Miten kestää vielä yhdet nolot ja tuskalliset selvitykset ja torumiset ja kauheat lisätyömäärät ja samalla esittää reipasta työpaikalla? Miten ottaa kiinni kaikki - no, kaikki?

En ole kovin selkeä juuri nyt - tiedän sen. Nyt on vain purettava sanoiksi jotain, mitä tahansa.

Eivätkä sananikaan toimi eivätkä mihinkään johda. En ole visionäärinen taistelija, mutten myöskään - todistetusti - niin lahjakas, että tekstejä tultaisiin oikein hakemaan. Jos olisin jotain, olisi se tapahtunut jo.

Päämäärät ovat liian suuria ja kaukana siihen nähden, etten jaksa tässä hetkessä nähdä mitään saavutusta missään.