Joulu meni lopulta melko sujuvasti; pakolliset lahjat ehdin kuin ehdinkin tehdä, ja oleminen oli perinteiden osalta melko tasaista. Tarpeellisin joululahja oli äidin vanha kannettava, joka täällä kotona pääsi verkkoon ongelmitta. On vain sellainen tunne, ettei viitsi toistaa vanhoja asioita, vaan pitäisi tehdä jotain, mistä olisi kerrottavaakin.

Fluoksetiini on alkanut vaikuttaa aivan hätkähdyttävän selvästi: muusta vaikutuksesta nyt on vaikea olla varma itse ja tässä, mutta täysin fyysinen mussutusrefleksi, jossa suu ei vain tunne kylläisyyttä - ei sitten ikinä - on katkennut kuin saksilla leikaten. Helpotus on määrätön ja käsittämätön: että joskus sentään jokin voi toimia näin!

(Sillä on kyllä omat huonot puolensa, jotka on otettava huomioon.)

Pohdin päätöksiä - tai eivät ne oikeastaan ole päätöksiä. Vain tiettyjä ajatuksia. Palaan niihin erikseen.

Kirjoittamiskriisi on kesken, ja vaikka se nyt sattuukin olemaan monen hankalan sattuman summa, silti se mietityttää kovin myös. Katsotaan nyt, mikä sen lopullinen opetus oikeastaan on ja kuinka paljon em. ajatuksilla on yhteyttä kyseiseen opetukseen.