Minä teen nyt niin kuin muinaiset ja ikiaikaiset heerokset:
erotan itsestäni kuvajaisen,
ruumiini muotoisen hahmon, jonka massa ja mitta
eroavat omastani vain silmäripsen painon, yhden
verensykäyksen painon verran

ja täytän sen tahdollani ja vastauskyvylläni ja kaikella
turhalla tiedollani, josta maksamme etääntymällä Keskuksesta
(niin kuin ennustajatar sanoi tällä polulla, niin kuin hän
hakkasi kyltteihin joka käänteessä, nyt jo lahoaviin ja siten
yhä mahdottomampiin olla näkemättä, haavoihin maisemassa:
hän tiesi kaiken kivun ja kaiken kohtalon
ja vaikka kuinka yritän tallata eri jälkiin, osun kuitenkin
niihin, joita hänkään ei aikonut astua)

mutta nyt minulla on mysteerin avain: lähetän kaksoseni matkaan
läpi hiekkaerämaan ja läpi luolansuun ja läpi syvän veden
ja läpi kaikkien Haadeksen kehien ja öiden
sillä sen tietää jokainen: niillä on raja, toinen reuna
ilman sitä toivoa ei olisi järjellistä ihmistä

annan sille kaiken voimani ja kaiken sitkeyteni ja
kaiken hitaan, ajatuksettoman, animaalisen sietokyvyn
läpi kivun loputtoman hetken, tuhatjalkaisen toiston
väkipyörän ja tulisen virran kahluupaikan ja Tuonelan
vuoren jään
(ne tulevat kuitenkin vain yksi kerrallaan, kaksoseni:
sinun tarvitsee kestää vain yksi koetus kerrallaan, niin
kauan kuin sitä kuolemanharmaa Leikkaaja venyttääkään)

(toivon että se uskoo, sillä kipujen erillisyys on valhe
niin kuin taas kerran hunnutettu ennustajatar tiesi
- siksi hänellä olikin niin loputtomasti huntuja niitä vastaan:
hän jaksotti tuskaa, paljasti itsestään vain kuoren ja kuoren,
yksitellen, niin ohuelti syvemmälle että veresliha ei koskaan
tappanut, vaan sen oppi kestämään
ja muuttui joksikin uudeksi)

mutta minä lähetän nyt räpäystä, viivanpiirtoa vaille täyden kopioni laskeutumaan
syvyyteen ja palaamaan kivistä ja janoista tietä ylös

ja sen aikaa pidän vain tämän: sydämeni

muistathan:
Vaakalinnun vaa’assa sydämen paino ei ole höyhentä enempi

pelkkä syke tuulessa:
autatko?

Suojaamaan sen paljauden?