Onko mitään hyötyä siitä, että vaikenee; viekö se toimintaan puheen sijasta? Selvästikään ei. Ne eivät ole vaihtoehtoisia. On siis palattava puhumaan, selvittämään ajatuksiaan, luomaan yhteyden illuusiota: on luotettava siihen, että ennen pitkää se vie tahdottuun suuntaan. Ennen pitkää tai pitkän jälkeen - pikemminkin niin.

Oman elämän tarinan kirjoittaminen toiveikkaammin ja rohkeammin periaattein on vain yhä ja aina vaikeaa ja kiusallista. Kyllähän järki nostaa esiin vaikka minkä sorttisia kylttejä, joissa on viisaita ja hyviä iskulauseita, mutta miten voisi uskoa, että on itse niiden arvoinen? Miten voisi vieläkään antaa itselleen luvan hubrikseen tavoitella mitään? Etenkin kun on todistanut jo vuosien ajan, ettei oikeastaan ole kovin ihmeellinen eikä taitava eikä älykäs? Eikä edes hyvä, kun ei viitsi mitään vaivaa nähdä.

Oli miten oli, nyt on edessä se sijaisuus, joka piti olla ennen joulua (paitsi että siinäkin tietenkin pelkään kuollakseni, että sijaistettavalla on suuremmat odotukset suhteeni kuin voin toteuttaa, kun olen ruosteessa ja kun paperit ovat kesken ja ja ja...). Tein kaupungille uuden asuntohakemuksen viisaammin rajoin (paitsi että nyt tietenkin joudun sitten johonkin masentavan rumaan ja kurjaan paikkaan, kun laitoin enemmän vaihtoehtoja kuin aiemmin...). Sain sovittua kaupungin psykologin kanssa uuden ajan, kun hän joutui perumaan edellisen (paitsi että siinäkin kesti yli kaksi viikkoa, koska pieninkin vastoinkäyminen ajaa heti epätoivoon, että edes yritykset parantaa asioita eivät voi sujua oletusarvoisesti ja siten täydellisesti... ja sitten kierrettä jatkaa samalla epätoivolla).

LISÄTTY: ...Niin ja aion vakaasti laihduttaa läskiä lukutaidoksi: se 10kg pitäisi saada pois joka tapauksessa, ja jos sillä voi ostaa konkreettista apua tarvitseville, sen olisi syytä onnistuakin! Onnistuihan laihduttaminen viime keväänä jo omaksikin iloksi, ja nyt fluoksetiini pitää syksyn kaltaiset syömiskatastrofit loitolla (se ei kyllä ole optimaalinen mielialan nostattaja muuten, mutta tämä etu on niin suuri, että sen kanssa on pärjättävä).

Yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen kerta kaikkiaan jo liian aikuinen, että minun tarvitsisi koko ajan etsiä arviota ihmisarvostani muualta. Siitä saavat mielellään myös ihmiset ympärillä muistuttaa (kyllä, tämä on lupa ja pyyntö).

Tarkoitus on tässä lähipäivinä palata analysoimaan vähän enemmän - on jo pitkään ollut mielessä muutamia juttuja, joita olen vältellyt kirjoittamasta, koska se nyt on taas sitä omaa napanöyhtää, mutta se nyt vain näyttää olevan yhä tarpeen. Ei se ainakaan mitään edistä, että päässä pyörivät samat hypoteesit ja kielikuvat eivätkä anna tilaa seuraaville.