Lumi on taas muuttanut maailman toiseksi, ja minun tunteeni sitä kohtaan ovat aivan yhtä ristiriitaiset ja levottomat kuin viime vuonna ensilumen aikaan. Toisaalta se on balsamia kauneudenpuutteesta nuutuneelle syyssielulle, mutta toisaalta en taaskaan tunne olevani valmis varsinaiseen talveen – en kylmän väkisinkin aiheuttamaan jähmeään hitauteen, en lumen lempeään, turruttavaan torkkupeittoon… Tai – kyllä, olen jollain tavalla aivan valmis ja tunnen jopa kaipausta itse Talveen, itse valkoisen kimalluksen ehdottomiin valtakuntiin, joita minä en kykene näkemään petollisina enkä erityisen julminakaan, en ainakaan tarkoituksellisen julmina. Kuolettavina kyllä, mutta suorina ja selkeinä ankaruudessaan. En vain tahdo kaikkea sitä, miten ihmisten maailma siihen reagoi täällä omissa muurahaiskeoissaan, myös minä itse.

Sitä paitsi olen hapan, kun en ole päässyt ulos ja tutuille öisille vaelluksille valkoisiin saleihin. Huomiseksi on jo luvattu suojaa ja vettä, ja sitten kahlataan taas loskassa ja siedetään jälleen mustaa maata, ilkeää tuulta ja pimeyttä, jossa juhlivat vain talven reunamaiden pikkusieluiset peikkohännystelijät. Ja ne kyllä ovat juuri niin kieroja ja vahingoniloisia kuin vain voi odottaakin, ihan ensimmäisistä yllättävistä syyskuun yöusvista mustiin ja lahontuoksuisiin jouluihin asti.

Tämä luita ja ytimiä repivä yskä on onnistunut kymmenessä päivässä lannistamaan sekä ruumiin että mielen varsin perinpohjaisesti, joten ei ole tehnyt mieli kirjoittaakaan (silloin kun on ylipäänsä ollut hereillä). Tänään terveydenhoitajan neuvo oli yhä yrittää taltuttaa sitä kauppalääkkeillä ja hunajalla, jos ei muita varsinaisia oireita ole, joten yritetään nyt sitten. On vain kerta kaikkiaan raivostuttavaa yrittää elää elämäänsä niin kuin muutkin, kun koko halvatun ajan jokin vetää lähtötasot miinuksille niistäkin kuopista ja ryteiköistä, missä muutenkin hauras kokonaisuus yrittää taapertaa! On tosin havaittavissa kevyttä toivoa, että yskä alkaisi irrota edes vähän, joten koetetaan nyt sitten taas reipastua uuteen hyökkäyspuolustukseen. (Minuun näyttää tepsivän myös auringonhattu, ainakin jossain määrin. Yleensähän en mihinkään rohdoskauppalääkkeisiin usko, mutta kai sitä on uskottava, kun kokeiltuaan huomaa, että yskittää vähemmän.)

(Naamakirjasta kyllä huomaa, että joko tämän syksyn virukset ovat epätavallisen äkäisiä tai sitten me suomalaiset sairastamme näitä pahuksen flunssia hämmästyttävän paljon - niin että ei voi mitenkään olla totta, ettei töistä voisi koskaan olla pois tai työ menisi. Ei vain voi olla.)

Tarkoitus olisi kirjoittaa niistä parista jo aiemmin luetusta kirjasta jotain enemmän, mutta tästä en jaksa tehdä erillistä merkintää, koska en viitsi mainostaa epämuodikkuuttani ja herkkähipiäisyyttäni enempää kuin on pakko. Niin niin, ei kai se herkkä hipiä kenellekään ole uutinen – mutta kun sen ei enää pitänyt koskea kirjoja! Kirjojen suhteen minun piti olla jo ammattilaisen verran nähnyt, kokenut ja kovettunut! Enkä minä nyt sentään tästä mitään isoakaan numeroa halua tehdä. Sattui vain niin, että lainasin P&P:ltä lopultakin VanderMeerin Shriek: An Afterwordin ja lukaisin sen, kunVanderMeerhän nyt kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan scifiharrastajan pakollisiin (ja oli sitä paitsi mukavan oloinen henkilö).

Kyllähän VanderMeerin Ambergris-visiot ovat edelleen värikkäitä, tyylikkäitä ja omaperäisiä, ja kyllähän Shriek on yllättävänkin sattuva ja traaginen perhekuvaus. Minä vain… en pitänyt siitä. Toki ihailin sen kirjallisia ja kielellisiä ansioita, mutta en pitänyt. Se oli niin täydellisen ahdistava: jo sienivisioiden tarkoituksellinen inhoreaktio itsessään on minusta vastenmielisempi kuin se näyttää olevan joillekin muille lukijoille; väkivallan ja veren määrä ylitti myös mukavuuskynnykseni; ja lisäksi Shriekin sisarusten tarina oli niin surkea, niin onneton ja mitätön ja vähentyvä ja täynnä pettymystä ja tunteiden kuolemaa. En tahtonut enkä tarvinnut sen tuomaa ahdistusta, avuttomuutta ja tappiontunnetta.

Olen siis huono lukija, kun luen omien tarpeitteni määrittämänä. Sitä paitsi ahdistun, kun en pidäkään samasta kirjasta kuin joku minulle tärkeä ihminen.

Siltikään en pitänyt enkä pidä. Nih.

(Ei en pitänyt siitä pelosta että elämä karkaa käsistä eikä mikään toteudu ja kaikki jää merkityksettömäksi ja tyhjäksi ja kuihtuneeksi ja aina vain pienemmäksi ja turhemmaksi ja tomuisemmaksi ja yksin yksin yksin...)

A propos masentavat lukukokemukset: minulla on kerta kaikkiaan naurettavan lahjakkaita ystäviä. Ettäs tiedätte. Vaikka niin kyllä varmaan jo tiesittekin. Eikä se oikeastaan ole edes kovin masentavaa. Kumma kyllä.