...Mutta kauanko saattoi odottaa tavalliselta kirjeeltä kestävän Pietarista Venetsiaan vuonna 1840?

Nykyisellään on niin tottunut tarkistelemaan kaikenlaista kuranttia tietoa pitkin päivää, että kun kohtaa tilanteen, jossa ei ole apua sen paremmin wikipediasta kuin googlestakaan, on aivan henkilökohtaisesti närkästynyt moisesta universaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Kyllähän sitä voi selvittää vaikka minkä obskuurin animen henkilöluettelot tai fiktiivisten maailmojen vuosilaskurit, mutta kun pitäisi taas tietää jotain oikeasta elämästä ihan vain alle 200 vuotta sitten, joutuu vain repimään hiuksia ja tuhisemaan kuin siili pelkästä turhautumisesta!

Ei niin että olisin ikinä löytänyt niitäkään vastauksia siitä, koska se valkoinen hääpuku oikeasti yleistyi tai käyttivätkö pietarilaiset aatelisnaiset vielä imettäjiä 1840-luvulla. Seurapiirikysymyksiin se mainio Aurora Karamzin-kirja sentään antoi vinkkejä - mutta myös paljon vihjeitä, joista huomasi väkisinkin, etten tiedä ollenkaan tarpeeksi yhtään mistään. Niin kuin vaikka armeijasta ja sodasta Napoleonin jälkeen! Tai Kaakkois-Euroopasta 1800-luvulla ylipäänsä (ilmastosta lähtien!). Tai musiikkiteatterin ja teatterin eriytymisestä ja kehittymisestä! Tai siitä, minkä muiden Euroopan maiden seurapiirien kanssa ne seurapiirit sitten saattoivat leikkiä ja minkä kanssa eivät. Tai hitto vieköön, ylipäänsä tarpeeksi mistään.

Ai mistä tällainen, kun en ole kirjoittanut sanaakaan ficciä kuukausiin? (Aredhel-raportin nyt voi laskea jonkinlaiseksi fiktioksi ehkä, joten sanon vain että ficciä.) Voisin syyttää elokuuta, mutta sen avonaiset portit lienevät nyt syyllisiä pikemminkin välittäjien kautta (en tosin voi vannoa, kun eihän elokuusta koskaan oikein tiedä eikä se tapaa paljastaa korttejaan ennen kuin voitonriemuisesti aivan juhlansa viime hetkillä).

Ennemmin silti nyt kyllä elokuu vain muistuttaa minua jälleen ajan nopeutumisesta ja vähenemisestä, koska edellisestä elokuusta tuntuu olevan vain silmänräpäys, yksi pitkä uni ja pari-kolme lausetta. Sen ravistelema paniikki ei tässä juurikaan ilahduta ketään muuta kuin Harmaata Kirjanpitäjää, joka voi sitten naputella kynänpäällä kellonlasia ja näyttää jälleen julman tyytyväiseltä.

Ei, nyt tuntuu luovan tarmon syynä olevan pikemminkin reagointi ihmisiin, ei jumaliin. Minulla on näet ollut viime aikoina kriisistä huolimatta muutamia epätavallisia sosiaalisia kohtaamisia - sellaisia pieniä ja yksityisiä, jotka pikemminkin lohduttavat yleiseltä pakokauhulta kuin vaativat haarniskointia. Mutta koska olen minä, en kuitenkaan osaa sanoa, että ne varsinaisesti olisivat inspiroineet minua. Tai... tavallaan kyllä. Tavallaan toisten mielten kohtaaminen on väistämättä inspiroivaa, etenkin siinä ilahduttavassa tapauksessa, jossa nyt kerta kaikkiaan kuulutaan samaan sanojenmetsästäjien veljeskuntaan, saatiin niitä juuri kiinni tai ei. Silti...

Silti tiedän taas, että tarvitsen näitä täydellisiä, ihmeellisiä ja sumua ohuempia kohtaamisia tarinoitteni - toisten tarinoiden - sankarien ja sankarittarien kanssa. Ei siksi, että ne korvaisivat kosketuksen todellisiin ihmisiin - epätäydellisenkin kosketuksen - vaan siksi, että niitä nyt vain... tarvitsee.

(Ja ollaanpa nyt rehellisiä: ehkä myös siksi, että yksikin potentiaalinen lukija on aina kipinä, eikä eräillä veljeskuntatovereilla liene luonteenlujuutta kieltäytyä, kun asia kerran on mainittu.)

Vaan en minä taas mitään osaa kirjoittaa! Kun olen ehtinyt jälleen aivan liian pitkään sallia itselleni kiikkulaudan toisen ääripään - nähnyt itseni objektina - en osaa vaihtaa kertojaksi, tarkkailijaksi. Enkä myöskään tahdo tulla toimeen sen kanssa, etten näytä koskaan oppivan olemaan molempia yhtä aikaa!