Tunnustan. Tai siis - ei niin, etten olisi voinut tunnustaa... mutta kun en osaa sanoa mitään. Yhtään mitään.

Riitelin viheliäisesti minulle hyvin, hyvin rakkaan ja tärkeän ystävän kanssa alkuviikosta. Riita on edelleen auki, välirikko on olemassa. Ja minä sen vielä asetin: minä olen se, joka paiskasi oven auki ja sitten löi sen kiinni. Mutta sanomatta mitään itse asiasta tai edes yhtään mitään siitä, mitä sitten - yritänkin juuri sanoa, etten osaa sanoa. Mitään.

Koska olen täysin turta. En saa mitään kosketusta siihen, miltä minusta tuntuu - varmasti tuntuu ja paljonkin, mutta olen siitä täysin irti ja täysin tiedoton. En voi sanoa, että minuun koskee, koska en tunne mitään. En osaa sanoa mitään. En osaa ajatella mitään. En osaa käsitellä koko asiaa.

Minä kuvittelin kasvaneeni niin... kypsäksi? Kypsä on parempi sana kuin aikuinen, kyllä. Kuvittelin kasvaneeni niin kypsäksi, että kykenen välttämään tällaista; etten vain enää loukkaannu näin kauhistuttavan vahvasti kenellekään minulle tärkeälle ihmiselle (ja niille vähemmän tärkeille loukkaantuminen ei sitten olisi niin kauhistuttavaa, vaikka olisikin ehdotonta). Tai siis... en minä tiedä. En kai voinut todella olettaa, etten koskaan, kenellekään - kun ihmiset ovat ihmisiä - mutta kuvittelin, että osaisin jo käsitellä sitä paremmin ja rakentavammin, vaikka itse kipu olisi kuinka terävä. Enkä ole ylipäänsä riidellyt tärkeän ihmisen kanssa pitkään aikaan muuta kuin yhden, ja se oli sellaisella tavalla, jolla olemme riidelleet monesti ennenkin... ja sillä kertaa sentään vähemmän pahasti kuin joskus ennen. Viimeinen primaalista kauhua herättänyt riita on jo muutamia vuosia takanapäin ja tapahtui hyvin pitkällä aikavälillä, enemmänkin hitaana jäänä kuin yhtenä räjähdyksenä, joten siihen suhtautui aika eri tavoin... ja onneksi sekin sittemmin korjaantui, jopa paremmaksi kuin ennen. Olin jotenkin luullut... että osaan jo. Tai ettei tätä tapahdu. Oikeastaan, ettei tapahdu.

Tai että ainakin tämä nimenomainen ystävyys olisi yksi niitä, joissa sitä ei tapahdu.

En tiedä mitään, en osaa tuntea mitään, en osaa ajatella mitään. Yritän kysellä itseltäni, mitä mieltä olen - yritin vastata samaan kysymykseen toiselta ystävältä - mutta kun en vain tiedä. Ei ole mielipidettä eikä tuntemusta eikä arviota siitä, mitä ajattelen nyt tai voisiko jotain muuttaa tai koska ehkä voisi tai ylipäänsä mitään. Olen mykkä ja kummissani kuin... kuin emminätiedä, koira jonka ympärillä tapahtuu asioita, joihin se ei löydä käskykokemusta. En osaa hahmottaa enkä ymmärtää. Siis en tarkoita, etten ymmärtäisi riidan toista osapuolta tai riidan faktoja: kyllä minä faktoina ne tunnistan, mutta kun en hahmota mitään. En ymmärrä, miten ollaan tässä tilanteessa; että kuka tällaisen juonenkäänteen keksi! Se on ihan kokonaisuuteen sopimatonta!

Olen ihan pihalla. Ja ihmettelen, koska minusta on tullut tällainen. Olenko tosiaan onnistunut välttelemään ihmiskontakteja niin paljon - kohtaamaan toisia vain niin satunnaisesti - että tällaista vieraantuneisuutta tunteista, omistani ja toisten, voi käydä minulle?

Sellainen ei vetele. Ei kerta kaikkiaan. Ei. Minä en ole näin alakynnessä. Minä - en - ole - näin - alakynnessä - tunteiden - kanssa. Minä ymmärrän. En välttämättä ole kiltti ja hyväksyvä ja toimi viisaasti, mutta minä ymmärrän miten ihmiset toimivat. Minä. Muut.

Paitsi että nyt minä en ymmärrä. Tai en voi edes sanoa, että EN ymmärrä, vaan koko ymmärtämisluukku on suljettu ja reunat teipattu kiinni. Ei kai sentään muurattu? En minä tiedä. Minä mistään mitään tiedä. Puhelinvaihde minuun ei vastaa. Istun ja kiemurtelen enkä tiedä, miten kuvata tätä täydellisen hahmottomuuden tilaa, enkä taida onnistua siinä nyt, vaikka yrittäisin kuinka monta kertaa.

Mitä ihmettä oikein tapahtuu?