Parempaa saattaa olla tiedossa. Ja opiskeluneuvottelut ovat joka tapauksessa edenneet katastrofeitta, tentti sovittu ja muutenkin käytäntöä pakotettu hiukan lähemmäs selviämistä.

Kun ei jaksa, nähtävästi kantajia yhä löytyy, niin outoa (ja hävettävää) kuin se onkin, kaiken tämän ajan ja vaivan jälkeenkin.

Hämmentävä jatkohuomio oli sekin, että sille ei löytynytkään helposti soveltavaa metaforaa Mannerilta. Runojen minää ei kanna kukaan, ei koko valittujen läpileikkauksessa: hän on aina yksin, kokee yksin, arvioi ja kuvaa kaiken näkemänsä yksin. Ulkopuolella, läsnä vain itse ja kokemus.

Vain muusat, kirotut muusat, ja omat silmät.

Eikä voi olla ajattelematta, ovatko ne vaihtoehtoisia saatavia elämän varastosta: joko toiset ihmiset tai jumalainen taito. Käytäntö voi näyttää siltä - sillä kuten jo kerran sanoin, uskon vakaasti, että suuri osa runoudesta on yritystä luoda yhteyttä, jota ei ole - mutta ei sen tarvitse olla niin; se ei ole välttämätön edellytys. Eikä elämä joka tapauksessa mittaa hahmolomakkeilla, joissa kaikki saavat samat lähtöpisteet. Emme pelaa GURPSin säännöillä.

Sen sijaan välttämätön edellytys sille, että voi kirjoittaa (tai mitään), on se, että elää. Kuin ehkä ei elä.