Olen uupunut ja tylsistynyt, eikä se siitä näytä korjaantuvan, joten jos vaikka sitten vaihteeksi mielipide. Tavanomaisen myöhässä tietenkin, enhän minä mitään uskalla välittömästi sanoa. Epäilen myös, että osaisin sanoa mitään viisasta, enkä ole edes seurannut keskustelua kovin kattavasti, mutta koen, että luterilaisen kirkon jäsenenä ja jossain määrin vakavissani (Johonkin) uskovana ihmisenä minun pitäisi naulata värini mastoon myös.

Siis. En ymmärrä sitten ollenkaan, miksi kirkkoherran sukupuolenvaihdoksen pitäisi olla mikään ongelma. Kirkko on hyväksynyt naispappeuden, joten ongelma ei ole siinä, ja muuten papin sukupuolella ei pitäisi olla seurakuntalaiselle sitten yhtään mitään väliä, vai kuinka? Jos se pilaa jonkun seurakuntalaisen fantasiat papistaan, niin se on kyllä ihan sen seurakuntalaisen ongelma. Pappihan on henkinen auttaja ja tuki, eikö niin? Eikä seksiobjekti! Papin työssä – sakramenttien hoidossa, neuvonnassa, emotionaalisessa tuessa – on herttaisen yhdentekevää, miten hänen ruumiinsa on muodostunut, oleellista on vain se, että hän on avoimesti ja parhaansa mukaan kuunteleva ja keskusteleva ihminen. Se lähimmäinen. Joka myöskään ei ole sukupuolisidonnainen käsite. Naispappeuden sallimalla myös kirkko on myöntänyt tämän.

Ylipäänsä tämä vain paljastaa sen, miten valtavan erottelevia käsityksemme sukupuolista yhä ovat ja miten tiukkoja ovat oletukset siitä, mikä on sopivaa miehelle ja mikä naiselle. Jos variaatio sen välillä, millaisia rooleja ihmiset voivat ottaa – ammatillisesti, sosiaalisesti, seksuaalisesti – olisi kauttaaltaan tasaisemmin jakautunutta, ei tällaisista seikoista edes tulisi ongelmia! Tai no, ehkä joissain yksittäisissä tapauksissa. Älkääkä turhaan yrittäkö sitä "mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi" –puppua: Jeesushan sanoi tulleensa kumoamaan kaikki vanhat määreet ja säännöt!

Oleellista on ainoastaan toisten ihmisten kunnioittaminen ihmisinä, persoonina. Vaikka he sitten olisivat kuinka erilaisia kuin itse on ja kuinka kaukana omista oletusarvoista.

Tietenkin ensireaktio siitä, kun kuulee, että joku tuttu onkin jollain (turhan!) leimallisella tavalla erilainen kuin oli luullut, on hämmennys: ihminen on varmuutta hakeva olento, ja oman käsityksen muuttaminen on aina hetkellisesti hankalaa. Mutta entäs sitten? Se ei tarkoita sitä, ettei sitä voisi tehdä – ja ettei sitä joutuisi tekemään koko ajan toisten ihmisten kanssa kuitenkin. Käsityksemme toisista ei koskaan ole täydellinen edes yhtenä yksittäisenä hetkenä, ja lisäksi me kaikki muutumme koko ajan väkisinkin, joten käsitykset on joka tapauksessa pidettävä valmiina säädettäviksi. Se, että joku ihminen on jotain muuta kuin meidän luulomme, on vain ja ainoastaan meidän ongelmamme.

Ja ihan turha tulla sanomaan, että tämä kirkkoherra on tarkoituksellisesti huijannut toisia, kun ei ole aiemmin puhunut sisäisestä sukupuolestaan avoimesti, jos ei itse ole ollut samassa tilanteessa! Jokaisen tilanne on yksilöllinen, ja ihminen yrittää aina viimeiseen asti sopeutua parhaansa mukaan – etenkin, jos se (osittainen) sopeutuminen on pakollista, että voisi ylipäänsä elää ja tehdä työtään! (Minun täytyy sanoa, etten itse osaa täysin hahmottaa, miten sukupuolen voi kokea noin vahvasti kaikesta elämän asettamasta huolimatta, mutta jos niin on, se tunne on varmasti todella, todella vahva. Enkä minä varmaankaan ole paras sanomaan, kun kuitenkaan en ole sataprosenttisesti hetero ja kun toisaalta minun on aina ollut turhankin helppo tyytyä "naisellisuuteeni". Ja kun nyt täytyi sanoa, niin täytyy myös sanoa, että ihailen hänen rohkeuttaan ja pidän sitä hienona esimerkkinä. Vaikka kukapa tahtoisi olla esimerkki, kun se on kuitenkin aina niin raskasta kuin se on...) Se, että tilanne on nyttemmin sellainen, että tämän ihmisen on mahdollista lakata pelkäämästä ja tuntemasta ahdistusta ja olla oma itsensä, on ja pitäisi olla kaikille vain ja ainoastaan kiitoksen arvoinen asia.

Maailma on ihmeellisen monimuotoinen, ja se on fantastista, ilahduttavaa ja inspiroivaa. Uskoipa sen johtuvan mistä tahansa. Ja sille, joka uskoo sen olevan jumaluuden näkyvää ilmentymää,  sen tulisi kaikkiaan olla kunnioitettua ja pyhää.

Ja ilahduttavaa. Ennen kaikkea sitä.

(Äh. Ihan niin kuin minun mielipiteitäni lukisi kukaan niin aivoton, ettei jo olisi vähintään samaa mieltä. Mutta tuntuupahan paremmalta kun on vaahdonnut.)