Olen juuri nyt kovin väsynyt vaeltelemiseen kielten rajalla ja välissä, ei-kenenkään-maalla jossa oikeastaan ei ole edes maata, vain huteria siltoja, enemmän tai vähemmän epämääräisesti rakennettuja ja satunnaisesti kytkettyjä. Ja alla syvät, syvät kuilut, kaipauksen ja ajattelemattoman vierauden ja erikokoisten pelkojen ja kauneudennälän (vaiko suoraan ihmisennälän, ja voiko niitä kuitenkaan erottaa?) syöverit.

Mutta kai sitä jostain on aina oltava miinuksilla - ei kenelläkään ole helppoa. Hyvinvointivaltion lottovoitto, hiukan perspektiiviä siihen ettei koko maailma puhu omaa kieltä eikä siten ole oma peilisi: kai niistä iloista kuuluukin maksaa se, ettei sitten myöskään voi tuudittautua siihen, että omalla kielellä, miettimättä, saa kaiken mitä tahtoo. Kuten runouden, tarun ja kauaskaipaavien muukalaisten ykseyden: ei, niitä on etsittävä näiden kuilujen yli, eivätkä sillat vie kaikkialle eivätkä suoraan.

Väsynyt ja itkuinen, niin kuin aina kunnon flunssakuumeessa tapaan olla. Ei se mitään, kyllä minä sen hinnan Grunwaldin-reissusta kestän, koska oli se niin hienoa. Sen flunssan hinnan siis. Saltvikin väliin jääminen siitä hyvästä harmittaa enemmän.

Kaikkein eniten kuitenkin harmittaa se, että pelkään tehneeni itsestäni pahemman sortin narrin viimeisenä iltana eräälle viehättävälle olennolle, jolle olisin kovin halunnut jättää itsestäni viisaamman ja kohteliaamman mielikuvan. Ei niin, ettei olisi ollut mukavaa ja herttaista, mutta ei se nyt ihan niin mennyt kuin oli tarkoitus. Kun ei pieni pää taas osannut laskea alkoholin määrää eikä olettanut sitä olevan pöytäsimassa niin paljon (eli sitä ei olisi pitänyt juoda ruokajuomana, olisi pitänyt olla omaa vettä), eikä sitten enää taas hallinnut määriä ollenkaan. Kerta kerralta näyttää enemmän siltä, etten vain voi löytää kontrollia, vaan ainoa optio on pysyä täysin mehulinjalla, mutta kun en vieläkään oikein tahdo uskoa sitä!

Ja nyt haluaisin kovasti pyytää anteeksi typerää lörpöttelyäni asioista, joista nyt ei kerta kaikkiaan avauduta vierasmaalaiselle vastakkaisen sukupuolen edustajalle toisena tutustumisen iltana, ja mahdollisesti muutakin turhan... pohjoismaista... käytöstäni, josta toinen vain oli liian kohtelias ja etikettitietoinen ilmaistakseen todellista mielipidettään. Mutta eihän minulla ole sähköpostiosoitetta tai sukunimeäkään, ja jos todella olin typerä ja jos todella en voi tietää vähääkään, oliko toinen kohtelias vain etiketin ansiosta (mikä tässä tapauksessa on täysin mahdollista) ja todellisuudessa aika kauhistunut, niin eikö olisi parasta vain antaa kaiken jäädä kesän ja leirimatkan tyypillisen juhlaillan pimeyteen? Niin ainakin kaikki kotimatkalla sanoivat - että sehän nyt oli vain ihan sitä tavallista, mitä aina sattuu ja mikä aina jää sinne, missä nyt sattui.

Se toinen oli vain kovin, kovin viehättävä... mutta kuten sanottu, se saattoi olla aivan kokonaan velvollisuuden kuorta. Aivan. Kokonaan.

En pidä itsestäni. Tai pidän kyllä jonkin verran: paljon enemmän kuin ennen, ja siksi olenkin turhautunut, kun havaitsen niitä asioita, jotka aiemmin jäivät suurempien tyytymättömyyden aiheiden alle. En pidä siitä, etten osaa harkita. En pidä humalaisen itsekeskeisyydestä (koska oma napa on aina lähinnä, ja kun on lörpöttäjä, niin mistäpä siitä sitten puhuu kuin itsestään, eikä muista IKINÄ kysyä toisilta mitään, vaikka oikeasti haluaisikin tietää!). En pidä siitä, etten osaa koskaan jättää mitään salaperäiseksi. En pidä tilanteista, joissa paljastan oman haavoittuvuuteni ennen kuin on sen aika.

En pidä siitä, miten vähän elän ja miten paljon siksi tarvitsen. Siispä sen on muututtava: myöhään ennemmin kuin ei milloinkaan.