Mummo kuoli tänä aamuna. Kaikki, mitä osaan ajatella, on - tässäkin asiassa epäonnistuin. En käynyt, vaikka koko ajan halusin käydä, koska aikaa muka oli, koska olen niin tottunut elämään harhaisessa toivossa, ettei aika etene. Enkä ennen kaikkea soittanut säännöllisesti, koska koskaan minulla ei ollut kerrottavana mitään, missä olisin edennyt tai onnistunut. Jouluna sentään soitin, ja koko joulukuun olin vannonut meneväni välipäivinä käymään.

No, se on nyt sitten myöhäistä. Ja se on minulle ihan oikein.

Tietenkin suren. Mutta surin jo koko ajan sitä, etten päässyt omien epäonnistumisteni yli ja lähelle, vaikka halusin ja vaikka rakastin.

Rakkaus on tekoja. Siis - en rakastanut.

Ja nyt, nyt suru on minulle ihan oikein.