Olen ihan itse hankkinut itseni taas siihen nurkkaan, jossa ei ehdi huolehtia tulevaisuudestaan, koska nykyhetki vie kaikki voimat. En ehdi enkä jaksa opiskella, koska työ nielee energiani: se on nyt todistettu. Kevät ei ollut pelkästään puolikuntoista matkaa parempaan, vaan tämä ei nyt kerta kaikkiaan toimi. Esseiden korjaaminen, tuntien valmistelu ja luokanvalvojuus tekevät sen, etten jaksa mitään muuta sen paremmin työpäivinä kuin tämän jakson vapaapäivänä perjantainakaan. Pitäisi siis todeta, ettei tämä kokeilu toiminut, ja lopettaa kokopäivätyö, kunnes loppututkinto on saatu.

Paitsi että olen juuri vakuuttanut luokalle ja sen vanhemmille olevani ja pysyväni koko vuoden, vaikka edellinen ei sitä tehnytkään. En minä nyt voi sitä enää peruuttaa!

Olen loukussa, ja sellaisena kuin elämäni on siinä loukussa, en tunne sitä enkä itseäni. En voi olla tällainen; elämäni ei voi koostua tästä. Ei voi. Ja silti - vaikka nyt unohdettaisiinkin yhtälöstä lupauksen pitäminen ja siihen liittyvä ylpeys, niin miten voisin enää perustellusti sanoa voivani osata mitään muuta kuin tätä? Joten miten voisin perustella sen, että lähtisin tästä työstä tavoitellakseni jotain muuta, kunhan ensin tekisin asioita, jotka ehkä johtavat siihen johonkin muuhun, johon en välttämättä edes kelpaa?

Elän koko ajan sen dilemman kanssa, etten pidä tämänhetkistä työtäni juuri minkään arvoisena, mutten usko muuhunkaan kelpaavani. Loppututkinnon piti todistaa toisin, mutta sen hankkiminen ei nyt sitten vain näytä tapahtuvan samanaikaisesti.

Jos olisin joku toinen... Jos en olisi jo niin tottunut tähän häpeän ja tappion ketjuun. Jos uskoisin kenenkään enää minua tukevan, niin että tekemisissä tai edes niiden välissä olisi jotain iloa. Jos jaksaisin paremmin, jos saisin rasitukset tuntumaan vähän vähemmiltä tulevan hyvän lopputuloksen toivossa - mutta kun ei usko sitä lopputulosta. Eikä jaksa. Ja jaksaa - paradoksaalisesti - aina vain vähemmän heti kun katsoo peiliin (koska muutoksen pitäisi olla niin iso, että se uuvuttaa jo valmiiksi). En enää tiedä, mistä saada apua.

En kykene - tunnustan nyt suoraan jotain hyvin epäviisasta. En kykene olemaan tekemisissä muutamankaan mahdollisen tai entisen ystävän kanssa siksi, että olen niin suunnattoman kateellinen siitä, miten he ovat saaneet elämäänsä apua, koska ovat hiukan nuorempia ja selvinneet hiukan paremmin kuin minä. Ja myös koska ovat pieniä ja sieviä. En kestä sitä. En kestä sitä, miten minua pidetään kaikkialla tukitahoilla hyökkäävänä ja siten kykenevänä ja siten vain laiskana hyväksikäyttäjänä, kun *** säälitään ja tuetaan ja autetaan heti. Koska minulla on kova ääni ja koska olen lihava ja koska olen epäonnekseni saanut pysyä tässä liian kauan, eikä sitä kukaan voi tajuta eikä siksi usko avun olevan tarpeen. Koska nyt en työni vuoksi ehdi edes saamaan ja hakemaan sitä apua, mitä minulle on annettu. (Olen ollut menemättä psykologille jo kolme kertaa, en siksi, etten haluaisi, vaan siksi, etten muista sopia aikoja muun aikatauluni ehdoilla. Eikä se nyt vain vetele, kun niitä kertojakin on tarkoitus olla vain useamman viikon välein. En ole missään välissä saanut soitettua psykiatrille siitä, että ehkä vielä kokeilisi jotain uutta lääkeyhdistelmää (kun ei mikään yksittäinen toimi niin että sitä huomaisi). En ehdi järjestämään opiskelua. Enkä ehdi levätä niin että saisin kerättyä voimia opiskelun edistämiseen.)

Tämä ei toimi, mutta ihmisen on a) saatava palkkaa elääkseen ja maksaakseen velkansa b) pidettävä lupauksensa.

Miksi en voi jaksaa niin kuin muutkin?