Minulla ei vieläkään ole itsetuntoa – ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti. Minulla ei ole pysyvää kuvaa itsestäni, vaan olen aina vain sitä, miten kulloinkin joku toinen minut näkee. Huomaan sen nyt taas, kun yritän luoda itselleni teitä ja sijoja arkimaailmassa, paikkoja muiden keskellä.

Kerro minulle, että olen kaunis, jaksava, älykäs, empaattinen, ja olen sitä. Olen sitä reippaasti, iloisesti, täysin uskoen. Epäile, etten ehkä jaksa, osaa, ymmärrä, enkä jaksakaan. Enkä osaa. Enkä ymmärrä. Toteutan uskosi saman tien ja loputtomiin.

Enkä minä sitä voi olla hakemattakaan, sitä kuvaasi minusta, sillä eihän kukaan voi olla kysymättä itseään. Minun on siis etsittävä sitä sieltä, mistä voin saada jonkin vastauksen, kun en itseltäni saa. Tarvitsen sitä, tarvitsen laatikkoa, johon kuulun: ilman sitä vain leijun tyhjyydessä, eikä mahanpohjaani ollenkaan sovi rajaton painottomuus. Tarvitsen sen, että joku toinen katsoo minua ja määrittää minut – riippumatta siitä, onko se määritelmä minulle edullinen. Ja niin minä olen sitä. Sen aikaa, kunnes joku muu antaa tilalle jonkin toisen määritelmän.

Enkä mitään muuta kuin juuri sitä.

Sillä on vieläpä niin, että minulla on kyllä moniajo inputissa mutta ei outputissa: kykenen seuraamaan ja sisäistämään monta asiaa yhtä aikaa, mutta en kykene olemaan tai tuottamaan kuin yhtä. En vain kykene. Kun olen Kirjoittaja, olen Kirjoittaja, mutta heti kun minun pitää olla Mielenterveyskuntoutuja tai Opiskelija tai Työntekijä, osaan olla vain sitä. Osaan tuottaa vain sitä roolia. Tai Ompelija tai Kodinhoitaja tai Korea Larppaaja tai Lausuva Aarnimetsäläinen tai Ex-tanssiaktiivi/koreografi tai Feminiininen Keskivertosub. Tai Tarvitseva Ystävä tai Antava Ystävä (huomaa, että nekin ovat eri konsepteja, eikä se taatusti ole ollenkaan tervettä). Ennen kaikkea ongelma on konseptuaalisella, minän tasolla: pääni ei kykene sovittamaan olemisen määreitä yhtäaikaisesti päällekkäin, limittäin. Kulloinenkin konsepti vie kaiken energiani ja aikani, vaikka en edes tekisi mitään.

Terve ihminen osaa olla moneksi, koko ajan. Se on välttämätöntä. Mutta en minä edes koe itseäni sairaaksi enää. Minulla vain on tämä sokea piste, tämä vajavaisuus, tämä toimimaton, surkastunut kapasiteettipolku. Ja nykymaailmassa tämä on aivan mahdoton puute, kun koko ajan olisi itse keksittävä itsensä uudestaan.

Mitä olisin, jos joku toinen olisi koko ajan vieressä näkemässä minut? Katsoisinko peiliin ja näkisin silti ainoastaan joko rakastajattaren tai puolison tai perheenäidin, en niitä kaikkia? Vai olisinko moneksi jos toinen uskoisi minut moneksi? Ja kuinka sitten ikinä voin luottaa siihen, että kukaan arvostaisi minua niin paljon ja niin monipuolisesti kuin ihmisen pitäisi itseään arvostaa? Kuinka ikinä voisin löytää jonkun, jota itse voisin arvostaa niin paljon, että antaisin itselleni anteeksi rakastamisen haavoittuvuuden (kun olen erehtynyt siinä niin raskaasti useammin kuin kerran), ja sitten hän olisi vielä tässäkin asiassa noin viisas?

 

…Niin. Että kun viime viikkoina olen yrittänyt olla Elämäni Kuntoon Laittaja, Kunnon Ihminen, en ole kyennyt olemaan Kirjoittaja.

En pidä tästä, mutta pelkkä ajatuskin siitä, miten suuresti pitäisi ryhtyä töihin muuttaakseen näin suurta vikaa persoonassaan, uuvuttaa minut. Päätä puristaa eikä huvita. Mikään. Miksei mikään koskaan voi vain tapahtua? Miksi kaiken pitää olla vaikeaa ja mahdotonta?

Tai sitten minä vain en ole mitään. Kohtaloton, merkityksetön, ja kun tahdottomaksi olemme minut todenneet jo ajat sitten... niin.