Pitäisi kirjoittaa puolisen tusinaa pientä juttua, osa kirjeitä ja osa pohdiskeluja... ja osasta en edes tiedä, kumpia niistä lopulta tulee. Luulen, etten pääse päätökseen siitä, kumpina ne ovat viisaampia, muutoin kuin kirjoittamalla ne ajatukset silmieni eteen. Silmien takana ne ovat vielä sen armoilla, mitä haluaisi tehdä - ei sen, mikä on järkevää.

Ärtymys multimoodisuuden vaikeudesta vallitsee yhä. Jos jaksaa kirjoittaa, ei ehdi arkisäätöä. Jos jaksaa arkisäätöä, ei ehdi liikkua. Jos jaksaa liikkua, ei ehdi lukea tai ommella. Jos jaksaa ommella, ei ehdikään paljon muuta. Ja lukemisestahan tiedämme, ettei se lopu tai edes vähene koskaan! Miksi pitää nukkua? Ja miksi unen kynsistä on niin vaikea päästä, kun niihin on joutunut?

(Viime yön unet kyllä vahvistivat sen, mitä olin jo todennutkin: on aika vaihtaa fanfic-harrastuslukemistoa, sillä nyt tämä viimeaikainen hupaisa mutta ei itselle merkittävä lähde alkaa olla loppuunkaluttu. En vain ole vielä löytänyt uutta laadukasta ja toimivaa suositteluympäristöä. Missähän ne fanfic-kirjoittajien huiput - ne tulevat ammattikirjailijat - tällä hetkellä mahtavat mellastaa ja miten ne huippujen parhaat löytäisi...)

Oikeista kirjoista on yhä kesken Dhalgren sekä sen ohessa Charles Strossin novelleja. Kesäni eivät nykyään ole enää sellaisia klassisia lukukesiä: keskiaikailureissuilla kirjat ovat turhan epäsosiaalisia eikä niihin oikeastaan edes ehdi tarttua. Tai ehkä sekin on tekosyy. Ehkä minulla on tällä hetkellä niin vahva etsikkovaihe siinä, millaista kieltä tahdon tuottaa (tai kykenen tuottamaan), että se tekee entistä ongelmallisemmaksi sen valinnan, millaista kieltä sitten tahdon lukea oppiakseni. Sillä itsestään, itsekseen ei saa aikaan muuta kuin sellaista, mikä on keksitty jo sataan ja tuhanteen kertaan sitten kivikauden.

Viisasta olisi myös potkia itsensä takaisin joukkososiaalisuuteen sen sijaan, että antaa itselleen periksi ja rankaisee itseään taannoisesta kriisistä ja pahemman luokan epäonnistumisesta pakenemalla lisää. Sen kriisin ratkaisu on joka tapauksessa täysin erillinen toimenpide, joten turha on pahentaa elämättömyyttään entisestään. Varsinkin kun tuli taas huomattua, miten sillä tavoin vain johtaa itseään harhaan: kun todellinen interaktio toisten ihmisten kanssa - tuttujen, vieraiden, läheisten, etäisten, tuntemattomien ja rakkaiden - on katkonaista, on aikaa vatvoa liikaa sitä, mitä on, ja kiinnittää johonkin asioita, joita siinä ei ole. Ja sen seurauksena ilmeisesti johtaa harhaan myös muita, jotka yhä näyttävät saavan minusta riivatun vääränlaisen kuvan.

(Tai sitten bloginpito vain kerta kaikkiaan vääristää odottamattomilla tavoilla viestiä siitä, miten ihminen todella suhtautuu itseensä, ystäviinsä ja potentiaalisiin romanttisiin partnereihin. Ne kun eivät ole ollenkaan sama asia eikä miltään näistä tahdo samaa.)

(...Siis millä ilveellä minä oikein annan sellaista kuvaa, että muka jotenkin olisin vahva tai että minua kiinnostaisi olla toiselle vahva??? Ystävät älkööt ottako tätä nyt heihin liittyvänä: olen vain iloinen, jos voin jotenkin hyödyntää jotain tunteista tai elämästä oppimaani ystävien tueksi enemmänkin kuin nyt.

Mutta romantiikan suunnalla on jossain kyllä se ah-niin-ihana kognitiivinen dissonanssi, ja se pitäisi löytää, jotta sen saisi lopultakin korjattua.)