Ei helvetti. Nyt on priorisoitava asioita uudelleen, koska tämä neuroosi sotkee paljon enemmän kuin miltä se näyttää. Käytäntö osoittaa jo aivan liian pitkältä - ja aina vain jatkuvaksi todistetulta - ajalta, ettei sen turhaksi turhamaisuudeksi leimaaminen ja ohittaminen vain yksinkertaisesti onnistu. Ei millään.

En liiku, koska kuitenkin pidän ajankäytössäni tärkeimpänä saada aikaan kirjallisia juttuja (syntyi niitä sitten realistisesti katsottuna minkään verran tai ei).

Sen seurauksena lihon (tai siis en laihdu nykyisestä) enkä kestä omaa peilikuvaani.

Sen seurauksena en kykene lähtemään sosiaalisiin tapahtumiin, koska vaikka ei pitäisi, ahdistun ja menen solmuun siitä, etten mielestäni näytä tarpeeksi kauniilta (no, kaunishan en ole, hyvänä päivänä korkeintaan persoonallisella tavalla viehättävä, ja silloin kaunista kohti voi kyllä approksimoida -mutta ainoastaan olemalla sen lisäksi hyväkuntoisen standardikokoinen). On samantekevää, onko moinen realistista, koska se nyt kertakaikkiaan tapahtuu - raa'an patologisena neuroosina. En pysty; en hyvällä tahdolla, en velvollisuudesta, en vaikka kuinka epätoivoisesti haluan - ja tietenkin haluan, koska tarvitsen muita ihmisiä ja sosiaalisuutta kipeästi.

Mutta kun en pysty, sen seurauksena sosiaalinen elämäni kutistuu enkä saa energiaa enkä virikkeitä ajatuksille.

...Joten sen seurauksena ei ole mitään mitä kirjoittaakaan.

Ja lisäksi itsetunto yleisesti laskee, mikä vain kiihdyttää kierrettä. Koska ajattelee, etteivät ihmiset pidä, jos heitä ei näe (vaikkei se ole sinänsä pitämisestä kiinni, vaan omasta passiivisuudesta: eivät kai ne toisetkaan kotoa tule hakemaan, jos heistä näyttää, ettei minua kiinnosta tarpeeksi jotta lähtisin). Ja koska ei kokonaan osaa olla lupaamatta auttaa edes jossain... mutta kun ei pääsekään, on jättänyt toiset pulaan ja pettänyt luottamuksen, ja Se Harmaa saa taas juhlan aihetta ja lisää listaa syyllistyksien seinälle.

 On siis valheellinen priorisointijärjestys istua paikallaan, lukea ja kuvitella kirjoittavansa. Se olisi ihannetila, mutta jos elämä ei kerran tapahdu tällä tavoin, ei voi tällä tavoin jatkaa. Se liikunta on nyt pakko priorisoida ylemmäs. Pakko. (Puhumattakaan niistä faktoista, että hyväkuntoisena jaksaisikin enemmän, ihan noin kaikin puolin - elämää, suorittamista, kirjoittamista, kaikkea. Jaksaisi jo valvoakin enemmän. Ja ajatuksetkin pelaisivat nopeammin. Sen tietäminen ei vain näytä auttaneen.)

Jos edessä on henkinen ja sosiaalinen kuolema, on turha etsiä ihannelogiikkaa. On tehtävä niin, ettei sitä kuolemaa tule! Aivan samoin kuin olisi, jos edessä olisi fyysinen hengenuhka. Tällä suunnalla se on kohta fyysinenkin, kun masennus puhkeaa jälleen vaikeaksi.

Kuinka kauan sitä on opittava, ennen kuin sen uskoo? Kuinka Haadeksen kauan, feeniks? (Et kohta sitäkään nimeä saa pitää, jos tämä tuhkassa piehtaroiminen jatkuu.)