Te joiden suunta on kulkea kohti
(aina uutta ja uutta)
niin kuin kaikki hyveet lupaavat
ette koskaan näe peilistä meitä
joiden suunta on paeta
(aina uutta ja uutta)
 
(kun kaikki muu on sietämätöntä
voi tehdä vain sitä mitä pakenee vähiten)

Nykyään ei huvita kirjoittaa silloin, kun asiat eivät suju. Ärtymystä ja turhautumista on riittänyt feeniksin muistiinpanoissa ihan tarpeeksi jo. Jos heittää sanoja tuonne ulos, niillä olisi syytä olla jotain sisältöäkin.

Viime viikolla ei tietenkään voinut olla masentumatta siitä, että joutui lähtemään taas nollasta. Vaan nollastahan ei toki ole edes kyse: viime kevät, niin raskas kuin se olikin, palautti kuitenkin perspektiiviä monesta seikasta kohti normaaleja näkymiä. On vain muistettava ne. Että on ihan tarpeeksi hyvä tekemään kokopäivätyötä; olemaan hyvä opettaja ja positiivinen työtoveri. Että jos kerran sai niin hyvää palautetta kaikessa epätäydellisyydessään, sen täytyy tarkoittaa sitä, etteivät muutkaan sen täydellisempiä ole, joten kyllä feenikskin saa laskea itsensä ihmiseksi. Ja ihmisellä voi ja saa olla tavoitteita - eikä niiden tarvitse olla kenenkään muun asettamia kuin ihmisen itsensä.

Silti piti näköjään taas sietää aika monta päivää sitä, ettei vain jaksanut ihmisten pariin - vaikka olisi tarvinnut ja halunnut sitä kuinka paljon. Mitenkähän siihen ristiriitaan oikein löytyisi ratkaisumalli? Pelkkä kotiin jääminen ei auta: se juuttuminen on itseään ruokkiva kierre, joka tekee joka päivästä vaikeamman ja tahmeamman, sen katkaisemisesta aina suuremman ponnistuksen. Tahdosta ja toivomisesta huolimatta.

Tällä kerralla kierrettä jarrutti sentään kaksi ropesessiota. Ensimmäinen sujui helpommin, kun oma turhautuminen ei ollut vielä päässyt kovin uuvuttavaksi. Toisaalta siihen oli myös tiennyt varautua useampia viikkoja, ja matka pelipaikalle sattui olemaan tavallista paljon helpompi (niin ettei vaikeus päästä peilin ohi ja ovesta ulos myöhästyttänyt). Tässä sessiossa hahmoni jäi muutamastakin asiasta ulkopuolelle, mutta eipä se haitannut, kun hahmodynamiikka oli värikästä ja vei mukanaan. Lisäksi minun on jotenkin alusta asti ollut helppo asettua tuon hahmon nahkoihin: Rogue Trader -systeemi tukee hahmoja, jotka ovat hyvin eri tavoilla huippuasiantuntijoita, ja se antaa minulle pelaajana tunteen siitä, että hahmolla on paikka ja tehtävä - ja toisaalta että jos hahmoa vieroksutaan, se johtuu olosuhteista eikä minun pelaamisestani. Niinpä en hermoile tavalliseen tapaan siitä, miten hyvin kykenen pelaamaan toisten kanssa yhteen enkä siten suorittamisesta juuri muutenkaan.

Star Wars -sessiossa sen sijaan en todellakaan ollut parhaimmillani. Yritin varoittaa siitä, mutta halusin kuitenkin kovasti kyetä pelaamaan, kun kerran tilaisuus tuli. En nyt sitten vieläkään osaa sanoa, oliko päätös yrittää viisaampi - olin varmasti hankala ja piikkinen, mutta entä jos pelikerta olisi taas siirtynyt tuntemattomaan tulevaisuuteen? Ja sitä paitsi olisinko itse kyennyt katkaisemaan koteloitumiskierrettäni ilman jollakin tavalla muotoa omaavaa sosiaalista pakkoa? En näe, että itse peliepisodissa oli mitään, miksi sen olisi pitänyt olla niin vaikeaa: minä olin vain väsynyt ja huomattavan huonosti vedossa. Senkin kampanjan hahmo on sopivalla tavalla erilainen kuin muut... niin - tai on ollut tähän asti. Ehkä otin alitajuisesti kuitenkin suorituspaineita siitä, että edellisen session lopuksi ja jälkeen hahmosta on koulutettu vakoojakoordinaattori. Nyt pitäisikin kyetä taas sosiaalisuuteen, tilanteiden hallintaan ja suunnitteluun - asioihin, joita ei voi vain heittää nopalla, vaan jotka pitää ihan todella ajatella ja suorittaa läpi. Ja vaikka tulokset ovatkin vain kuvitteellisia, omassa maailmassaan ne ovat paljon suuriulotteisempia kuin ne jokapäiväiset tilanteet, joista oikeasti nyt vain on selvittävä, joten niistä nyt vain selviää.

Voi myös olla, että onneton sattuma lisäsi masennuksen ja ahdistuksen määrää myöskin enimmäkseen alitajuisesti. Hahmomme kohtasivat epätavallisen graafisia massaväkivallan tuloksia, ja sellaista kuvastoa olen juuri viime viikkoina tullut lukeneeksi epätavallisen paljon. Yleensähän nimenomaan vältän raakaa väkivaltaa ja kuolemaa sisältävää fiktiota järjestelmällisesti - en vieläkään kykene ohittamaan sitä järkyttymättä, vaikka kuinka fiktiivistä. Nythän olen lukenut sitä Strossin Atrocity Archivesia, jossa kerronta on toki näppärää, mutta silti perusajatuksena on, että Cthulhu ja sen kaverit asuvat korkeampien matemaattisten funktioiden avaamien ulottuvuusreikien tuolla puolen... ja sen lisäksi muuatta kollektiivista wikiä, jossa kuvitteellinen salainen järjestö kerää, luetteloi ja yrittää säilyttää kasvavaa kokoelmaa häiritseviä, pelottavia ja järjenvastaisia esineitä, ilmiöitä ja olentoja. Mokoma wiki on tietysti uteliaisuuden sitomisessa aina seuraavaan ja seuraavaan linkkiin melkein TVtropesin veroinen... ja sen joka ainoan luettelokohdan päätavoite ei ole olla vain kiinnostava tai outo, vaan pelottava, kuten kirjoitusohjeista sitten ilmeni. En päässyt siitä irti ennen kuin olin jo saanut itselleni turhan suuren annoksen kauhua ja väkivaltaa.

No, joku voisi tietysti olla sitä mieltä, että jos se järkytti, oli syytäkin siedättää itseää lisää - ja voihan niin ollakin, mutta se ei muuta sitä, että siedätyksen ohessa mieliala myös laskee ja ahdistus lisääntyy.

Nyt olisi siis tarpeen tehoannos kauneutta ja mielihyvää, mutta sellaiseen ei ole aikaa ennen kuin ehkä joskus ensi viikolla. Saa nähdä, voiko viikonloppu Hämeen keskiaikamarkkinoilla auttaa, vaikkei se sen päätarkoitus olekaan. (Miksi ei? Siksi, että jos otan tavoitteeksi saada keskiaikailusta kauneutta ja mielihyvää eikä se satukaan toteutumaan, harmittaa enemmän, jos on asettanut odotuksia. Nyt vain osallistun sopimaani tehtävään ja toivon, että tuttujen tapaaminen sujuu mukavasti.)