Tämä loska, jota sielun pohjat ovat täynnä, on pohjattoman syvää - sitä on aina vain lisää, vaikka kuinka kauhoisi. Ei riitä, että on noita yksittäisiä neuroosimalleja, vaan sitten on vielä kaikki ne perimmäiset traumat, joista ei näytä pääsevän, vaikka kuinka ymmärtäisi ja oppisi ja mukamas kasvaisi. Alkaa tuntua aika lopullisen toivottomalta.

Yritänpä tehdä tai saavuttaa mitä tahansa, teen sitä näköjään vain suhteuttaen toisiin ihmisiin - epäterveellä tavalla. Malleja on kaksi eikä kumpikaan toista terveempi. Ensimmäinen vaihtoehto on, että odotan ja oletan koko ajan jonkun toisen (yleensä spesifisen tahon) arviota tekemisestäni, ja jos se ei ole aktiivisen rohkaiseva (ja jatkuva), luen sen aktiivisen negatiiviseksi ja totean, että olen jo epäonnistunut - ja sitten toteutan väistämättömältä ennusteen ja epäonnistun aivan konkreettisesti ja selkeästi (en tietenkään tietoisesti, vaan venyttäen asiaa loputtomiin, koska en kestä sen epätäydellisyyttä). Toinen vaihtoehto on, että vertaan tekemistäni ja yleensä kaikkea muutakin itsessäni johonkuhun toiseen (enkä vain sitä yhtä asiaa, jota molemmat tekevät, vaan kaikkea, mitä vain suinkin keksin verrata!). Ja kun vertaan, oletan tietenkin aina olevani huonompi kaikin tavoin (tai useamminkin tavoin, tai vain yhdellä, mutta se on tietenkin se merkityksellisin) - ja niin on taas valmiina häviämisennuste, ja senhän toteutan. Juutun enkä pysty.

No hyvänen aika, vaikka olisikin häviämisennuste, miksi siitä pitäisi välittää? Miksi olisi merkitystä toisen arviolla tai miksi pitäisi verrata kehenkään? Koska itse ei saa tekemisestään havaittavaa tyytyväisyyden tunnetta. Tiedostan sen ja etten siksi ole luotettava arvioimaan mitään, mitä yritän - siispä arviota on pakko etsiä ulkopuolelta, vaikka kuinka yleinen viisaus sanoo, ettei pitäisi.

No jos niin on, ja vaikka kokisikin toisen arvion negatiivisena tai vertailussa itsensä huonommaksi, miksi lannistua siitäkään? Eikö sen vain pitäisi kannustaa näyttämään, että arvio on väärä, tai ponnistelemaan ollakseen sitä toista parempi? Ja siinä onkin se ongelma: en kykene. Luovutan heti. En voi uskoa, että voisin onnistua, vaan häviän aina. Olen aina se huonompi

Ja tämä on se perimmäinen dilemma. Olen arvoton, ja mihin tahansa vertaamalla se on aina selvä. Aina. Aina rakastetaan toista enemmän, aina minun tekemiseni on kelvoton. Ja jos yritän saavuttaa jotain, vaikka tämä fakta on tiedossa, se on vain vielä tuskallisempaa: samaa kuin toivoton rakkaus. Että ei voi olla hakeutumatta jotain kohti, olematta haavoittuvainen johonkin suuntaan, vaikka tietää jo, ettei saa vastakaikua. Että on typerä ja riesa edes kuvitellessaan, että voisi yrittää. Kaikki on toivotonta haluamista, joka vieläpä hävettää kipeästi ja rampauttavasti.

Enkä tiedä ollenkaan, miten tätä syvää, luonteen perusgraniittiin kiviporilla hakattua traumajuonnetta voisi enää poistaa. Tiedän, mistä se johtuu, mutta ei se mitään muuta (ei pelkkä tietäminen muuta, sen ovat vuosikaudet jo osoittaneet). Alan uskoa, että se on jo mahdotonta, jos kerran se ei ole vielä tapahtunut - ja vaikka tapahtuisikin, ei esteiden poisto riitä korjaamaan paljon mitään tästä lähellä absoluuttista nollapistettä makaavasta olemattomuuden summasta. Kaikki, mitä teen, on halpaa, hetken kestävää laastaria - muutamia asteita ylöspäin, mutta ei vielä lähelläkään edes nollaa, saati sitten elämän lämpötiloja. Pelkkää turhaa valetoivoa.

Olen niin väsynyt.