Olen nyt rajannut ja määrittänyt sanomisiani ja siten koko elämäni konsepteja niin kauan Mannerilla, että lienee aika vaihtaa vaikka väkisin. Varmasti löytäisin yhä lisää sopivia lainauksia, mutta - no, juuri siksi. Kun minulla muutenkin on taipumusta juuttua, pysähtyä, takertua tiettyihin muotoihin... ja Mannerin koko runouden läpi kantaa kärsimys ei vain sellaisesta, josta mielestäni kuuluukin välittää, vaan myös sellaisesta, josta minun olisi syytä opetella ajattelemaan toisin. Siitä, että aina vain on yksin ja erossa kaikista muista. Siitä, että mikään ei voi muuttua, vaan aina on epäilystensä ja paradoksiensa vanki.

Ei niin että se olisi mitenkään poikkeuksellista modernistirunoilijan teemastoa, mutta se vahvistaa tappiomalleja, jotka ovat minulla muutenkin liian vahvat. Muuan viisas luennoitsija (joka valitettavasti lähti kesken pois meitä kouluttamasta) muistutti Palmenian projektissa siitä, että me luomme itse oman elämämme tarinaa sillä, miten siitä puhumme - ja se tarkoittaa myös sitä, että tarinan tulevaisuuskin muuttuu tämän hetken kuvauksemme mukaan. Me olemme niin loputtoman lahjakkaita taikomaan todellisuutemme sellaiseksi kuin millaiseksi sen ajattelemme, olivat ne ajatukset hyviä tai eivät.

Ja minä olen aina ollut siinä heikompi omien sanojeni edessä kuin useimmat muut.

Niinpä siis vaihto - väkisinkin - ja väkisinkin sellaiseen, joka ei edes tunnu sopivalta, vaan liian korkealta, liian varmalta ja liian ehdottomalta.

Jos tahtoo jotain tulevaisuudessa, on uskallettava ajatella, että omistaa sen jo. Että on sellainen jo. (Katsotaan vaikka erään nyttemmin paljon taiteiden saralla saavuttaneen ystävän konkreettista esimerkkiä. Joskus minä pidin sitä epähienona - että uskaltaa kutsua itseään taiteilijaksi, että uskaltaa listata saavutukset ja tavoitteet - mutta nyt tiedän, että vain siten etenee, ja nyt vain vilpittömästi ihailen ja arvostan.)

Ei niin, että niin pieni asia kuin viitekehyksen vaihtaminen oman elämänsä otsikoissa välttämättä mitään muuttaisi. Mutta ainakin se on yksi elämää edistävä teko, ei estävä. Edistämistä tässä nimittäin kovin tarvitaan.

Puolangerbiilikuume ei osoittautunut kovin vakavaksi, ja pääsin jopa käväisemään Nuijasodassa lauantaista sunnuntaihin, kun siellä oli peruutusten ansiosta nukkumapaikka sisällä lämpimässä ja vielä pitoruokaakin saatavissa. Kun pysyin kilttinä ja kohtuullisena kaikin tavoin, flunssa ei juuri pahentunut, ja oli hirmuisen mukavaa ehtiä nähdä tuttuja pitkästä aikaa. Mutta sitten... tämä viikko on ollut toivottoman uupunutta ja huonovointista ihan fyysisesti, vaikka ei tämä enää mitään flunssaa ole. Ei vain jaksa mitään, ei edes olla hereillä; heikottaa ja tuntuu kurjalta.

Ajattelin, että kyse olisi ahdistuksesta ennen Ropeconia - ei siksi, että olisi liikaa tehtäviä, vaan siksi, ettei tiedä, mihin kuuluu, kun ei olekaan tehtäviä, vaikka on tottunut siihen. Niinpä taistelin sitä vastaan tekemällä pieniä suunnitelmia, joilla luoda itselleen ajateltavaa, iloa ja merkityksen tunnetta... ja sain jopa toteutettua ne. Ilmoittauduin varatyövoimaksi, joten tiedän ainakin voivani olla avuksi JOS se on tarpeen. Rajasin ompeluaikeita (jotka nyt muutenkaan eivät olleet kovin tarkkoja) vain pariin juttuun, joita lopettelen toisille, ja tiedän itse, mitä laitan päälleni - ja se on jo valmista! Kuuntelin Lyniä ompeluhuoneen siivouksessa ja uskoin, ettei sen tarvitse olla valmis saman tien (ja sitä paitsi ihan mukavasti se on edennyt jo!). Aloitin erään kaukaiseen tulevaisuuteen ehkä tulevan asian suunnittelun, joka on vielä niin alustavaa ja unelmavaiheessa, että siitä on puhdasta hupia ja hilpeyttä. Ja sitä paitsi conin ohjelman tarkastelu sai vain ilahtumaan, että voi kerrankin seurata siitä suurta osaa! Niin että nyt odotan sitä ihan tyytyväisenä.

Vaan kun yhä vain voin pahoin enkä jaksa - ihan vain fyysisesti. Tuleeko siitä riivatun alhaisesta verenpaineesta tällainen olo? Ei kai sentään näin kurja? Ei jaksa edes liikkua, joten kuntokuuri on aivan seisoksissa. Ei voi niin pahoin, että siitä kannattaisi huolestua lääkäriin asti... mutta ei ole normaalikaan olo. Nukuttaa taas loputtomiin.

Okei. Lupaan. Käväisen päivystyksessä huomisaamuna, jos vain YTHS on auki. Kokeilen syödä salmiakkia (ja vaikka ihan suolaa nyt tässä heti). Ja sitten yritän pitää pirteän mielen conia varten, vaikka olo ei olisikaan hyvä: ajattelen, että se on vain ruumiillista, ja jaksavathan oikeasti kroonisesti sairaatkin aina välillä, jos vain on mukavaa jaksettavaa (ja nukkuu kunnolla välillä).

Pahoitteluni niille, jotka odottavat konkreettisia päivityksiä tapahtuneista asioista, kuten Puolan-reissusta. Tämä on nyt vielä vähän tätä esimerkkiä elämänhallinnan haparoivasta opettelusta, ja sekin kuuluu näiden merkintöjen tavoitteisiin. Konkretiaa kohta.