Niin, olen myös lukenut kirjoja. Ei kannata odottaa pitkiä arvosteluja, koska jos yritän niitä, eksyn taas kesken polun ja jätän koko jutun.

Hal Duncan: Vellum (2005). Itse metafora, johon nimi viittaa, on ihastuttava, ja se se aluksi herättikin kiihkeän pakon saada juuri tämä kirja: että multiversumi on pergamenttia ja tapahtuvat todellisuudet ovat kirjoitusta sillä. Ja tietysti tätä on kehuttu maasta taivaaseen suomalaisissa scifipiireissä, joissa - anteeksi nyt vain - näytetään rakastavan loputonta kikkailua. Sillä ylenmääräiseen kikkailuun tämä kirja sortuu: se kertoo samanoloisten henkilöiden tarinoita monina eri versioina eri maailmoissa, eivätkä versiot välttämättä mitenkään sovi yhteen; niistä on vaikea jopa tunnistaa, kuka on kenenkin rinnakkaisversio; eikä varsinaista päätarinaa, kirjan johtavaa juonta, voi enää edes määrittää. Se on tietysti hieno postmodernistinen statement (joskin eikös sen aika mennyt jo?), mutta se nyt vain tekee lukemisesta turhan vaikeaa ja vähentää sen nautintoa. Lisäksi mukana on kerta kaikkiaan loputtoman kulunut versio taivaan ja helvetin sodasta, jossa taivas on tietenkin oikeastaan se pahempi, koska on sotilaallinen ja dogmaattinen (eivät nuo ole mitään Hyvän ja Pahan edustuksia silloin, vaan Järjestyksen ja Kaaoksen! lukekaa edes suuresti palvottu Gaimaninne, perhana!). Silti kirjassa on upeaa leikittelyä kielellä - ei siis vain kielikuvia, joita yleensä rakastan, vaan esimerkiksi runollista toistoa ja alliteraatiota, ja se tekee siitä ehdottomasti keskivertoa fantasiaa luovempaa ja tyylikkäämpää. Joku (SFSiten arvostelija?) sanoi jatko-osasta Ink, että voi, kun muutkin katajaan kapsahtavat tekisivät sen kurkottamalla yhtä korkealle kuin Duncan! Se on aika sopiva kuvaus. Kunnianhimoista, kyllä, mutta voisi olla myös... no, parempi. Ja silloin aivan loistava.

...Sen sijaan, että olisin käynyt kiltisti tietokirjallisuuden kimppuun (Kosmokomiikan havaitsin sopiviksi makustelupalasiksi), lainasin Aurilta ja Heikiltä vinon pinon muutaman viime vuosikymmenen fantasiaa ja scifiä (ja taidan tulla toistamaan operaation siinä kirjastossa vielä kerran jos toisenkin!). Ensimmäiseksi niistä tuli luettua kaksi aika mielenkiintoisesti samantyyppistä kokemusta herättänyttä opusta - molemmat nimittäin käsittelivät intohimoja taiteenlajeihin, jotka eivät ole minun alaani. Muuten ne olivatkin aivan erilaisia.

Emma Bullin War for the Oaks (1989) taitaa olla jonkinlainen urbaanifantasian pikkuklassikko. Ei ollut silti ensimmäinen kerta, kun luin kirjan, jossa kelttikeijujen Kesä ja Talvi taistelevat amerikkalaiskaupungin herruudesta ja jossa sankarina ja ratkaisijana on tuo myyttinen olento, nipin napin pärjäävä rock/folkmuusikko. Sellainen, joka tekee omia lauluja eikä koskaan aio mitään muuta kuin soittaa bändissä - ei esim. olla leipätyössä päivät tai vaikkapa opettaa, kuten kaikki tietämäni muusikot, jotka eivät ole lyöneet itseään läpi - ja osin nekin, jotka ovat! Tässä kyseessä on sentään sankaritar, ja kirja on suhteellisen freesi esitys tuosta kuluneen kuuloisesta aiheesta. Pidin etenkin muutamien tärkeiden sivuhenkilöiden (tai sivupäähenkilöiden, miten sen nyt sanoisi) hahmottelusta. Mutta kun musiikki ei kuulu suurempiin lahjoihini, en voinut olla kysymättä puoliksi kyllästyneesti ja puoliksi kateellisena, eikö muka keijuille tosiaan voi kelvata mikään muu luomistyö...

Sopivasti seuraavassa kirjassa, hiukan Kayn tyylisessä paksussa fantasiaopuksessa The Golden Key (Melanie Rawn, Kate Elliott, Jennifer Robertson) olikin sitten intohimon kohteena ja magian lähteenä toinen taiteenlaji, perinteinen maalaustaide! Konsepti sinänsä oli kiinnostava, ja kiinnostavaa oli myös se, miten kirjan kuvitteellinen valtio, joka aluksi on hyvinkin saman tyyppinen kuin renessanssin Espanja (jopa pari vuosisataa sitten voitetut maurit löytyvät), kehittyy satojen vuosien aikana kohti modernimpaa aikaa sekä teknologisesti että yhteiskunnallisesti sen sijaan, että se pysyisi muuttumattomana. Pidin myös suuresta osasta henkilöitä ja päähenkilöiden dynamiikasta, myös moraalisesta. Kirjan 800 sivussa oli kuitenkin aika paljon turhaa toistoa ja jahnausta, mikä johtunee kolmesta eri kirjoittajasta mutta olisi varmasti ollut parannettavissa kunnollisella toimittamisella. Lisäksi filosofisen konseptin toteutuksessa oli muutama epäuskottava kohta, mutta ne eivät haitanneet ratkaisevasti.

Silti oli kiehtovaa yrittää eläytyä päähenkilöihin, joiden taito ja taide oli jotain, johon minulla ei ollenkaan ole lahjaa. Pidän renessanssin maalaustaiteesta, mutta itse en osaa piirtää enkä maalata, en sitten yhtään. En edes ymmärrä enkä ole koskaan ymmärtänyt sitä prosessia, jolla piirtäjä saa paperille tallettumaan valokuvamaisen tarkan näköisversion todellisuudesta (ymmärrän teoriassa sen, miten maalatessa kerrostetaan värejä ja luodaan siten valot ja varjot, mutta sitä, miten näennäinen kolmiulotteisuus luodaan ihan puhtaasti kokosuhteissa, en tosiaankaan hahmota). Olisikin kiinnostavaa kuulla kirjasta jonkun kuvataiteellisesti lahjakkaan lukijan mielipide.

Nyt olen melkein saanut loppuun O'Brienin Master and Commanderin ja pelkään kovasti, että liityn joukkoon enkä voi olla selvittämättä, miten Aubreylle ja Maturinille seuraavien parinkymmenen kirjan aikana käykään! Ehkä kuitenkin voisin selvitä parhailla otoksilla? Paulan suosituksien mukaan puolellatusinalla parhaalla kirjalla vaikka (toivoo hän avuttomasti)? Näes kun maailma on täynnä niitä kirjoja, jotka ihan välttämättä olisi luettava, ja niin ihastuttavan viihdyttäviä kuin nämä herrat ovatkin, heidän seikkailunsa eivät kuitenkaan kuulu niihin. Sitten joskus, ehkä.