Minkäsorttinen pöllö kuulostaa taukoamatta, tasaisesti kiikkuvalta, kitisevältä keinulta? Sellainen, tai ehkä jopa kaksi (en ollut aivan varma eilen oliko se kaiku) nimittäin haamuilee tuolla joenrannan lähellä, siellä missä Kylmäoja laskee Keravanjokeen ja se uusi puisto hiljattain uusitun kartanontapaisen lähellä on jäniksiä täynnä. Se kirkui jo edellisellä lenkillä, mutta silloin en tiennyt, mikä se oli. Nyt näin - enkä olisi tosiaan arvannut, että se on pöllö! Ei siitä vain voinut erehtyä, kun se lehahti karkuun.

Pöllön lisäksi mietin toisiakin lentäviä, kun katselin niitä korkeita yläpilviä - yölläkin hohtavan valkoisia sinisyydessä - jotka näyttävät rivissä kiitäviltä lohikäärmeiltä tai joutsenilta. Nimittäin kuka ja koska muutti länsimaisen yleistajunnan lohikäärmeet pahoista hyviksi ja kauniiksi? LeGuin? Ei, ei vielä klassisessa Maameressä - ei kai neutraalia ylivoimaisuutta voi laskea? McCaffrey? D&D?

Pitäjän kirkonkylän ja joen välinen aukea, se mikä ei (vielä) ole hautausmaata, oli kylläkin sopivan goottilaisen näköinen, kun sumu levisi suorastaan savukoneen lailla joesta peltojen yli: lamppujen kiilat hohtivat kilometrien pituisina, ja pellon puolelle hiljattain kunnostetun kävelytien varressa häämötti epämääräisiä hahmoja kuin parhaassa lontoolaistarinassa. Lähempää ne tietysti erottuivat penkkejä somistamaan opetteleviksi hopeapajuiksi ja roskasäiliöiksi, mutta kaukaa olisi tosiaan voinut uskoa tien vievän aivan toiseen tarinakehykseen. Ja vain muutamia metrejä ylempänä yö oli aivan kirkas, mitä nyt tosiaan ylätaivaalla ne stratovirtausten kiidättämät onnenlohikäärmeet matkalla tavoittamattomista tietämättömiin.

Proosallisemmassa maailmassa olin tyytyväinen, kun jaksoin juosta jo aika pitkän osan matkasta (ja periaatteessa jaksaisin enemmänkin kuin sitten polvinivelet sietivät).

Tenttiinluku on ajanut minut epätoivon partaalle vähintään kolme kertaa päivässä: ei minulla vain ole keskittymiskykyä tällaiseen, ei ainakaan syventävällä tasolla! En voi ollenkaan käsittää, miten tutkijatovereilla on: minun mieleni ei vain jaksa kaivautua yhteen asiaan perusteellisesti. Nuorempana uskoin, että se oli se ainoa tavoite, mitä saattoi olla, koska yhteen asiaan keskittyminen ja sen selvittäminen täydellisesti (niin, silloin kun vielä uskoin täydellisyyteen) tuntui niin... turvallisen selkeältä. Nyt tiedän sekä sen, että yhtäkään asiaa ei kuitenkaan voi määrittää pohjia myöten ja läpikotaisin - koska mikään ei ole riippumatonta siitä, miten sen havaitsemme, saati sitten ihmistä, mieltä ja kieltä koskevat tieteet - että sen, että en ole sitä perinpohjaista sorttia. Ja että ei tarvitsekaan. Että tieteentekijä on vain yksi ammatti, johon sopii yhdentyyppinen luonne, eikä se ole mikään ihmisyyden täydellistymä (kuten kouluorientoitunut epäitsevarma suorittaja niin pitkään ainakin salaa jääräpäisesti uskoi).

Silti: täytyy myös olla niin, ettei yhden maisterintutkinnon tekemiseen vaadita sitä tutkijantäydellisyyttä, koska kerran niin moni sen on suorittanut - ja ohittanut. Sen täytyy olla ihan tavallisella tajulla ja työllä tehtävissä.

Niin ainakin yritän vakuuttaa itselleni tuijottaessani tuota periaatteessa luettua mutta hyvin kyseenalaisesti omaksuttua kasaa huomisen tekstintutkimuksen tenttiä varten! No, kertailen vielä tämän illan, mutta eipä tästä kyllä mitään oivalluksen juhlaa ole tiedossa. On vain uskottava, että läpimeno riittää ja kunniallinen läpimeno (vaikka jos edes kolmonen) olisi plussaa.

(Ei, en ole tyytyväinen vielä siihenkään. Sitten olen, kun gradun tekstiä oikeasti on vähän lisää ja loppukesän suorittamiset selvillä.)

(Mutta silti: kyllä tämän tentin jälkeen vähän voi itseään palkita, joten aion nauttia Viron-reissusta häpeämättä yhtään!)

(...Ja on taas kesä: että näen untakin siitä, miten epätoivoisesti tahdon kiharat!)